LEMPEITÄ TAVOITTEITA

Vuosi 2017 oli suuri oppimisen ja sisäisen muutoksen vuosi. Hidastin vauhtia 90 % ja sain mahdollisuuden pysähtyä itseni äärelle. Tänä vuonna uskon muutosten alkavan näkyä yhä enemmän myös ulkoisessa elämässä, valinnoissa ja asenteessa. Toivon lisää oppimista konkreettisemmassa muodossa, tekemisen kautta.

Yksi suuria muutoksia viime vuoden vaihteesta tämänvuotiseen on ollut se, etten tällä kertaa päätynyt tekemään itselleni mitään vuoden mittaista to do -listaa. Vuosi sitten rakettien paukkeessa mieleni oli täynnä lupauksia ja tehtävälistoja tulevalle vuodelle. “Nämä täytyy tapahtua tai muuten en ole tyytyväinen itseeni ja elämääni.”

tavoite123

No, elämä päätti rytinällä näyttää, että ei tämä näin mene. Minut pysäytettiin loppuunpalamisen myötä aloilleni ja suuret suunnitelmani kariutuivat jo ennen helmikuuta. Jälkiviisaana voin huomata ongelmaksi sen, että tavoitteeni olivat itselleni luomia velvoitteita sen sijaan, että ne olisivat jotain, mitä rakkaudella ja innolla olisin valmis vastaanottamaan elämääni.

Tänä vuonna tavoitteeni ovat erilaisia. On suunnitelmia ja suuntaviivoja, mitä haluaisin tehdä sekä unelmia, joiden toteutumiseen olisin valmiimpi kuin aiemmin. Huomaan kuitenkin oloni olevan tulevaisuuden suhteen avoimempi kuin ennen. Tiedän, etteivät asiat tule niin kuin odotan niiden tulevan, ne tulevat niin kuin niiden on tarkoitus tulla ja niin kuin olen valmis ne tällä hetkellä vastaanottamaan. Tavoitteeni ovat siis muotoa “Olisi ihanaa, jos tämä tapahtuisi, mutta jos ei, niin jotain  vielä parempaa tulee tilalle”. Niinhän kävi viime vuonnakin. Tehtävälistalta en päässyt yliviivaamaan kuin pari hassua kohtaa, mutta tilalle tuli runsaasti lisää itsetuntemusta ja ymmärrystä elämästä.

tavoite2.JPG

Ainoa asia, mitä tänä vuonna täytyy tehdä, on säilyttää luottamus.

Jos viime vuosi oli oppimisen vuosi, uskon tämän vuoden olevan oppieni testaamisen (ja lisäoppien) vuosi. Mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Lempeiden tavoitteiden vuotta 2018!

Millaisia tavoitteita te olette asettaneet? Millaisia kokemuksia tavoitteiden asettamisesta on aikaisemmilta vuosilta? 

❤ Inkeri

PÄÄTÖNTÄ KAPINOINTIA VAI PERUSTELTUA KYSEENALAISTAMISTA?

Hän on semmoinen, joka on aina kapinoimassa kaikkia yleisiä sääntöjä ja yhteiskunnan normeja vastaan. Sä muuten rakastaisit sitä tyyppiä. 

Näin totesi ystäväni minulle eilen. Hän kuvaili toista tuttavaansa ja havahtui, että saatanpa olla ajatuksiltani aika samanlainen. Huvitti, että hän näkee minut sääntöjä vastaan kapinoivana oman tien kulkijana tai ainakin sellaista suuresti ihannoivana, mutta samalla olin syvästi otettu. Siihen suuntaan olen koko ajan pyrkinytkin. Että elämää ei määrittäisi ulkoiset säännöt, vaan oma sisäinen ääni. Ja että sitä ei tarvitsisi selitellä, eikä muiden ääneen ihmetellä, että joku tekee toisin. Se olisi luonnollista. Kaikki tekisivät persoonallisia valintoja. Eläisivät.

wp-image--2012567411

Kapinointi sisältää ehkä hiukan negatiivisen kaiun ja tulee lähinnä mieleen hormonipäissään riehuva teini, joka ilman perusteluja haluaa tehdä aina päinvastoin kuin jokin tylsän kuivakka auktoriteetti. Tai perustellen mielipiteitään korkeintaan sillä, että olisi noloa olla samaa mieltä kuin se mistään mitään tietämätön opettaja tai vanhempi.

Vaikka uskon, että murrosikä tuleekin elämässä vastaan aina uudestaan vähintään jokaisen elämän muutoskohdan myötä, on kuitenkin vissi ero siinä, miten murrosiän kapinointi näyttäytyy esimerkiksi 13- ja 23-vuotiaan elämässä (kun aivojen valkoinen ja harmaa aine on kymmenen vuoden sisällä asettunut vihdoin aloilleen ja ajattelu on  sen myötä pikkuhiljaa selkiytynyt).

Päätön kapinointi on hienostunut perustelluksi kyseenalaistamiseksi, joka on mielestäni kaikkea muuta kuin provosoitunutta meuhkaamista. Se on omien arvojen etsimistä ja löytämistä niiden lapsuudessa ulkoapäin opittujen arvojen tilalle, jotka eivät enää resonoi kehossa eivätkä sielussa. Se on seisomista omien mielipiteiden ja intuition takana arvostamalla samalla sitä, että toisilla ne voivat olla erilaisia. Se on pois astumista muoteista, jotka ovat alkaneet tuntua ahtailta. Ja ehkä jopa sen huomaamista, ettei se 15-vuotias rastatukka omine tahtoineen niin päätön ollutkaan, vain vielä hiukan kypsymätön oivaltamaan syitä eriäville mielipiteilleen. Ja no, ehkä joskus vähän päätönkin.

kapina13

En siis sanoisi ihannoivani kapinointia sinällään tai ainakaan sen kaikissa muodoissa. Ihailen henkistä kypsymistä, jonka seurauksena yleiset normit tai massan perässä kulkeminen eivät enää ole automaatioita (jos ne ovat sitä joskus olleet). Ihailen herättelevää ajattelua ja tiedostavaa asennetta. Itsensä kuuntelua ja oman tahdon tosissaan ottamista.

Samainen viisas ystäväni, jota kirjoituksen alussa siteerasin, antoi aiemmin suosituksen John Krakauerin Into the Wild -kirjasta, sillä uskoi minun rakastuvan tarinaan täysillä. Kirja on ääriesimerkki oman tahdon mukaan elämisestä. Viimeisiä lukuja lähestyessäni voin lämpimästi suositella tätä luettavaksi kaikille muillekin omaa polkua tallaaville tai sitä tavoitteleville!

❤ Inkeri