Kiire ja suorittaminen tukahduttavat luontaisen herkkyytemme

Herkkyysteemasta ja etenkin erityisherkkyydestä puhutaan tällä hetkellä paljon ja olen huomannut sen aiheuttavan jonkin verran myös tuhahtelua ja vähättelyä. Halusin tuoda esiin oman näkökulmani siitä, miksi herkkyydestä on tärkeää juuri nyt herättää keskustelua ja pohtia, miksi se aiheuttaa vastareaktioita.

Herkkyyteen liitetään kulttuurissamme vahva negatiivinen leima, koska herkkyys koetaan vastakohtana pärjäämiselle, tehokkuudelle ja suorittamiselle. Moni on kasvanut malliin, jossa olet joko reipas tekijä tai herkkä nyhverö. Tämä ajattelumalli on perintöä historiastamme, jossa itsensä kuunteluun ei ollut mahdollisuutta ja reippaus oli ainoa keino selvitä hengissä. Koemme herkän inhimillisyyden helposti edelleen uhkana, vaikka syytä ei enää olisi.

Oman uupumukseni myötä herkkyyteni on ollut useampaan otteeseen suurennuslasin alla, ja olen hämmästyksekseni ymmärtänyt, että se on oikeastaan valtava voima, jonka puuttuessa juoksemme kovaa päin seinää. Herkkyys on juuri se puuttuva palanen, jota tehokkuutta ylistäessä ja kiireeseen hukkuessa ollaan kipeästi vailla. Yritämme usein kovalla ulkokuorella suojella herkkyyttämme, mutta voisi myös ajatella, että herkkyytemme on oikeastaan olemassa suojellakseen meitä.

Olen aiemmin kirjoittanut herkkyydestä erityisherkän näkökulmasta, mutta uskon, että ihan jokaisen terveydelle olisi tärkeää tutustua herkkyyteensä. Herkkyyden ollessa hyllyllä, alamme helposti suorittaa elämää ulkoa ohjatusti ja ohitamme olennaiset sisäiset viestit.

Kiire ei koskaan tuo herkkyyden valopuolia esiin.

Vaatii rohkeutta kuunnella näitä viestejä – omia tunteita, omaa ajan ottamisen tarvetta, itselleen sopivaa tekemisen ja olemisen välistä rytmiä – sekä olla samaan aikaan hyvin tietoinen siitä, että ympäristö odottaa tehokkuutta, nopeita reaktioita ja suuria suorituksia. Vauhti ei kuitenkaan takaa hyviä tuloksia, eikä varsinkaan ihanteellista terveydentilaa.

Mitä herkempi yksilö, sitä enemmän informaatiota ottaa ympäristöstään ja muista ihmisistä vastaan, ja sitä enemmän on myös tarve pysähtymiseen. Herkkä tarvitsee aikaa tarkkailuun, tunnusteluun, pohtimiseen, varmisteluun, ymmärtämiseen ja valmistautumiseen. Tämä luonnollisesti vaatii aikaa enemmän kuin suinpäin toimiminen, mutta johtaa usein luoviin, laajakatseisiin ja huolellisiin lopputuloksiin. Kiire ei koskaan tuo herkkyyden valopuolia esiin. Kun kaahataan koko ajan oman luonnollisen rytmin edellä, seuraa hermoston ylivirittyminen ja ylikuormitttuminen (eli krooninen stressi, joka on monelle ennemmin sääntö kuin poikkeus) – ja ollaan kaukana parhaasta potentiaalista.

Mielestäni käynnissä oleva uupumusepidemia ja kasvavat mielenterveysongelmat ovat yksi hälyttävä esimerkki siitä, että kiellämme vahvasti jonkin inhimillisen tarpeen. Vaikka ulospäin näyttäisikin selviävän tahdissa, jatkuva sisäisen ja ulkoisen maailman epätasapaino näkyy väistämättä jossakin. Seuraamukset voivat näkyä monenlaisina fyysisinä ja psyykkisinä oireina, vuosia jatkuessaan jopa pitkäaikaisena sairastumisena.

Herkkyyden paradoksi on siinä, että mitä enemmän hidastaa, sitä parempia tuloksia saa aikaan. Hidastamisen arvoa on viime vuosina onneksi alettu ymmärtää ja nostaa sen ansaitsemalle jalustalle hieman enemmän, mutta vielä on pitkä matka näiden arvojen toteutumiseen jokapäiväisessä arjessamme.

Herkkyys meissä jokaisessa sisältää sen persoonallisen, idearikkaan ja empaattisimman osan itseämme. Tuomalla herkkyyttämme tietoisuuteemme, heräämme hienovaraisemmille huomioille itsestämme ja ympäristöstämme. Näemme ongelmat selkeämmin, ja olemme avarakatseisempia ratkaisuille. Herkkyyttä vaalimalla kykenemme syväluotaavampaan ymmärrykseen siitä, millaista muutosta milloinkin tarvitaan. Herkkinä suhtaudumme myös toisiimme rakkaudellisesti ja tasavertaisina, koska suostumme näkemään sen saman inhimillisyyden muissa, joka itsessämmekin on.

Herkkyys mahdollistaa aidon läsnäolon ja kokemusrikkaamman elämän. Toisin sanoen, en näe yhtäkään syytä, miksi herkkyyden leima olisi synkkä.

❤ Inkeri

MAISEMA SUORITTAMISEN TAKANA

Edellinen tekstini uupumuksesta sai paljon suosiota ja moni samaistui vahvasti kokemukseeni. Siitä inspiroituneena ajattelin, että uupumukseen johtaneet syyt antavat varmasti yhtä lailla monelle tärkeää pohdittavaa. Lisäksi törmäsin Hidasta elämää -sivustolla osuvaan kirjoitukseen häpeästä, jota olen itsekin uupumuksen myötä ajautunut paljon pohtimaan. Nämä teemat saivatkin sitten aikaan melkoisen ajatustenryöpyn, jota oli vaikea pysäyttää, kun se kerran liikkeelle lähti. Joten suosittelen vetämään syvään henkeä ennen kuin syöksyt pää edeltä tämän tekstin syövereihin.

Käytännön tasolla uupumukseen voi olla miljoonia eri syitä – työ, fyysinen terveydentila, ylikunto, henkiset painolastit – mutta olen innostunut tutkmaan taustaa vähän laajemmasta näkövinkkelistä. Uskon, että pinnan alla kaikkia uupumustekijöitä yhteisesti ja yhteiskunnallisesti selittävät tyypillisesti kaksi pahansuopaa ja toisiinsa vahvasti kytkeytyvää voimaa nimeltä suorituskeskeisyys ja häpeä. Omia aikaisempia pohdintojani suorittamisesta voit lukea täältä.

Tunnemme häpeän ja syyllisyyden hiipivän sisuksiimme, jos emme ole tehokkaita suorittajia.

Suomalaiset ovat reipasta kansaa, eikä siinä ole tietysti sinällään mitään pahaa, reippaudella on hyvä intentio. Jos sen motiivina on kuitenkin ympäristön paine (minkä uskallan väittää olevan motiivina useammin kuin tiedostamme tai myönnämme) ennemmin kuin sydämen tahto, ollaan tarkoitusperistä huolimatta syvässä suossa ja jo matkalla uppeluksiin. Reippautta ja kykyä sovittaa yhteen opiskelut, työ, matkailu, harrastukset, kodin puunaaminen ja puutarhan hoito pidetään yleisesti hyveinä. Ihailua herättää se tyyppi, jonka palapeliin mahtuu vielä fitness-mallin vartalo ja agility-kisat. Ihastuksesta sokeutuneina huomaamatta jää se kaikki, mikä hötkyilyn taakse mahdollisesti piiloutuu. Sen sijaan tunnemme häpeän ja syyllisyyden hiipivän omiin sisuksiimme, jos emme ole yhtä tehokkaita suorittajia.

Suorittaminen ja siihen kytkeytynyt häpeä eriyttävät meidät inhimillisyydestä, yhteydestä toisiimme ja itseemme. Miksi ihmeessä ihannoisimme elämäntapaa, joka vie meitä kauemmas autenttisuudesta ja luonnollisesta hyvinvoinnista? Koska olemme lapsesta asti kasvaneet niihin arvoihin, jotka ajavat suorittamaan. Olemme oppineet, että reippaudella ja kovalla työllä rakennamme toimivaa yhteiskuntaa, eikä tänne ole tultu vihellellen unelmoimaan. Omalle sielunelämälle ei ole paikkaa eikä aikaa, kun tärkeämpää on tuntea kuuluvansa yhteisöön ja mukautua sen hiljaisiin sääntöihin.

Emme kuitenkaan voi olettaa, että samat toimintamallit toimisivat yhteiskunnassa loputtomiin. Se, mikä oli tärkeää muutama vuosikymmen sitten maailman parantamiseksi, saattaa tällä hetkellä olla ajamassa kansaa ahdinkoon. Juuri nyt uskon maailman kaipaavan lisää lempeyttä, rakkautta ja paluuta luontoon. Jotta osaisimme arvostaa, emmekä ajaisi kaaokseen sitä rakennelmaa, joka aikoinaan tarmolla ja reippaalla otteella  luotiin. On tervettä vaihtaa näkökulmaa, kasvaa ja kehittyä.

Jos sisällemme on kuitenkin juurtunut malli, jonka mukaan tehokkuus on arvoista tärkein, on silloin turvallisempaa kätkeä syvimmät itsemme toteuttamiseen liittyvät tarpeemme yleisesti hyväksyttyjen elämäntapojen suojamuurin taakse. Peittää niiden ääni kiireellä ja hälinällä sekä siitä syntyvä sisäinen tyhjyys muiden hyväksynnällä. Jos lakkaisimme suorittamasta, kontrolloimasta ja alkaisimme kuunnella itseämme, muut saattaisivat huomata, ettemme olekaan kuten ympäristö toivoisi. Ja mikä sen häpeällisempää. Pahimmassa skenaariossa joutuisimme itse myöntämään olevamme inhimillisiä, erityisiä, ainutlaatuisia. Että meillä on omat, yksilölliset, toisista poikkeavat haaveet ja tavat toteuttaa autenttista itseämme.

Tällainen suojamuuri (pinnallinen identiteetti) on kuitenkin kuin huonolle perustalle rakennettu huojuva torni ja arvata saattaa, mitä yksi kohtalokas vastatuuli sille teettää. Kun torniamme jokin ulkoinen voima hiukan töytäisee, rakennuspalikat rapisevat maantasalle yhtä nopeaan kuin egommekin. Samoin käy myös yhteiskunnalle, jos sitä kantavat voimat perustuvat samoille haperoille rakennusmateriaaleille.

Lopulta oma voimamme on paljon tehokkaampi moottori elämälle kuin ympäristön paine.

Mitä jos uskaltaisimme laskea suojamme jo ennen kuin romahdus tekee sen puolestamme ja ymmärtäisimme, että se, mitä häpeämme ja mitä touhottamisen taakse piilotamme, onkin suurin voimavaramme? Puhtaasta minuudesta tehdyt valinnat lopulta ovat niitä, jotka auttavat myös ihmisiä ympärillämme voimaan paremmin. Olivat ne miten tahansa persoonallisia ja massasta poikkeavia. Jos jokainen keskittyisi sisäisen minänsä vahvistamiseen, pomppaisimme yhteiskuntana hyvinvointiasteikolla paljon korkeammalle kuin mihin se yltää, jos vain pyrimme vain näyttämään ulospäin superihmisiltä. Lopulta oma voimamme on paljon tehokkaampi moottori elämälle kuin ympäristön paine. Rakkaus kantaa pidemmälle kuin pelko.

Toivon jokaisen säännöllisesti pysähtyvän kiireidensä keskelle miettimään, miltä suorittamisen takana oleva sisäinen maisema näyttää. Onko se puhdas, valoisa ja rakastava vai onko se epämääräinen, pelon ja häpeän täyttämä? Ja oli se mitä tahansa, tutkia maisemaa tuomitsematta ja lempeydellä; miten minä voisin paremmin?

❤ Inkeri