MAISEMA SUORITTAMISEN TAKANA

Edellinen tekstini uupumuksesta sai paljon suosiota ja moni samaistui vahvasti kokemukseeni. Siitä inspiroituneena ajattelin, että uupumukseen johtaneet syyt antavat varmasti yhtä lailla monelle tärkeää pohdittavaa. Lisäksi törmäsin Hidasta elämää -sivustolla osuvaan kirjoitukseen häpeästä, jota olen itsekin uupumuksen myötä ajautunut paljon pohtimaan. Nämä teemat saivatkin sitten aikaan melkoisen ajatustenryöpyn, jota oli vaikea pysäyttää, kun se kerran liikkeelle lähti. Joten suosittelen vetämään syvään henkeä ennen kuin syöksyt pää edeltä tämän tekstin syövereihin.

Käytännön tasolla uupumukseen voi olla miljoonia eri syitä – työ, fyysinen terveydentila, ylikunto, henkiset painolastit – mutta olen innostunut tutkmaan taustaa vähän laajemmasta näkövinkkelistä. Uskon, että pinnan alla kaikkia uupumustekijöitä yhteisesti ja yhteiskunnallisesti selittävät tyypillisesti kaksi pahansuopaa ja toisiinsa vahvasti kytkeytyvää voimaa nimeltä suorituskeskeisyys ja häpeä. Omia aikaisempia pohdintojani suorittamisesta voit lukea täältä.

Tunnemme häpeän ja syyllisyyden hiipivän sisuksiimme, jos emme ole tehokkaita suorittajia.

Suomalaiset ovat reipasta kansaa, eikä siinä ole tietysti sinällään mitään pahaa, reippaudella on hyvä intentio. Jos sen motiivina on kuitenkin ympäristön paine (minkä uskallan väittää olevan motiivina useammin kuin tiedostamme tai myönnämme) ennemmin kuin sydämen tahto, ollaan tarkoitusperistä huolimatta syvässä suossa ja jo matkalla uppeluksiin. Reippautta ja kykyä sovittaa yhteen opiskelut, työ, matkailu, harrastukset, kodin puunaaminen ja puutarhan hoito pidetään yleisesti hyveinä. Ihailua herättää se tyyppi, jonka palapeliin mahtuu vielä fitness-mallin vartalo ja agility-kisat. Ihastuksesta sokeutuneina huomaamatta jää se kaikki, mikä hötkyilyn taakse mahdollisesti piiloutuu. Sen sijaan tunnemme häpeän ja syyllisyyden hiipivän omiin sisuksiimme, jos emme ole yhtä tehokkaita suorittajia.

Suorittaminen ja siihen kytkeytynyt häpeä eriyttävät meidät inhimillisyydestä, yhteydestä toisiimme ja itseemme. Miksi ihmeessä ihannoisimme elämäntapaa, joka vie meitä kauemmas autenttisuudesta ja luonnollisesta hyvinvoinnista? Koska olemme lapsesta asti kasvaneet niihin arvoihin, jotka ajavat suorittamaan. Olemme oppineet, että reippaudella ja kovalla työllä rakennamme toimivaa yhteiskuntaa, eikä tänne ole tultu vihellellen unelmoimaan. Omalle sielunelämälle ei ole paikkaa eikä aikaa, kun tärkeämpää on tuntea kuuluvansa yhteisöön ja mukautua sen hiljaisiin sääntöihin.

Emme kuitenkaan voi olettaa, että samat toimintamallit toimisivat yhteiskunnassa loputtomiin. Se, mikä oli tärkeää muutama vuosikymmen sitten maailman parantamiseksi, saattaa tällä hetkellä olla ajamassa kansaa ahdinkoon. Juuri nyt uskon maailman kaipaavan lisää lempeyttä, rakkautta ja paluuta luontoon. Jotta osaisimme arvostaa, emmekä ajaisi kaaokseen sitä rakennelmaa, joka aikoinaan tarmolla ja reippaalla otteella  luotiin. On tervettä vaihtaa näkökulmaa, kasvaa ja kehittyä.

Jos sisällemme on kuitenkin juurtunut malli, jonka mukaan tehokkuus on arvoista tärkein, on silloin turvallisempaa kätkeä syvimmät itsemme toteuttamiseen liittyvät tarpeemme yleisesti hyväksyttyjen elämäntapojen suojamuurin taakse. Peittää niiden ääni kiireellä ja hälinällä sekä siitä syntyvä sisäinen tyhjyys muiden hyväksynnällä. Jos lakkaisimme suorittamasta, kontrolloimasta ja alkaisimme kuunnella itseämme, muut saattaisivat huomata, ettemme olekaan kuten ympäristö toivoisi. Ja mikä sen häpeällisempää. Pahimmassa skenaariossa joutuisimme itse myöntämään olevamme inhimillisiä, erityisiä, ainutlaatuisia. Että meillä on omat, yksilölliset, toisista poikkeavat haaveet ja tavat toteuttaa autenttista itseämme.

Tällainen suojamuuri (pinnallinen identiteetti) on kuitenkin kuin huonolle perustalle rakennettu huojuva torni ja arvata saattaa, mitä yksi kohtalokas vastatuuli sille teettää. Kun torniamme jokin ulkoinen voima hiukan töytäisee, rakennuspalikat rapisevat maantasalle yhtä nopeaan kuin egommekin. Samoin käy myös yhteiskunnalle, jos sitä kantavat voimat perustuvat samoille haperoille rakennusmateriaaleille.

Lopulta oma voimamme on paljon tehokkaampi moottori elämälle kuin ympäristön paine.

Mitä jos uskaltaisimme laskea suojamme jo ennen kuin romahdus tekee sen puolestamme ja ymmärtäisimme, että se, mitä häpeämme ja mitä touhottamisen taakse piilotamme, onkin suurin voimavaramme? Puhtaasta minuudesta tehdyt valinnat lopulta ovat niitä, jotka auttavat myös ihmisiä ympärillämme voimaan paremmin. Olivat ne miten tahansa persoonallisia ja massasta poikkeavia. Jos jokainen keskittyisi sisäisen minänsä vahvistamiseen, pomppaisimme yhteiskuntana hyvinvointiasteikolla paljon korkeammalle kuin mihin se yltää, jos vain pyrimme vain näyttämään ulospäin superihmisiltä. Lopulta oma voimamme on paljon tehokkaampi moottori elämälle kuin ympäristön paine. Rakkaus kantaa pidemmälle kuin pelko.

Toivon jokaisen säännöllisesti pysähtyvän kiireidensä keskelle miettimään, miltä suorittamisen takana oleva sisäinen maisema näyttää. Onko se puhdas, valoisa ja rakastava vai onko se epämääräinen, pelon ja häpeän täyttämä? Ja oli se mitä tahansa, tutkia maisemaa tuomitsematta ja lempeydellä; miten minä voisin paremmin?

❤ Inkeri

MITÄ JOS SAIRASTUMINEN ONKIN SUURI MAHDOLLISUUS?

Tällä kertaa seuraa jokseenkin vakavaa puhetta ja osittain sairaskertomustakin, joten jos mieli kaipaa ennemmin sateenkaaren värejä ja kultahippusadetta, kannattaa kääntyä kannoillaan än yy tee nyt.

Haluan kirjoittaa itseäni erityisesti viimeisen vuoden aikana koskettaneesta aiheesta –sairastumisesta ja kasvusta. Haluan jakaa omaa kokemustani ja samalla muistuttaa jokaista, joka juuri nyt kamppailee terveytensä vuoksi, että sairastumisessa on aina suuri mahdollisuus.

Kirjoitin kasvusta ja sen merkityksestä oman elämän ja itsensä löytämiselle jo aiemmin. Kirjoitin silloin, ettei mikään kasva ilman sadetta. Mitä on sade?

sairaus1

Jokaiselle sade näyttäytyy eri tavalla. Itselleni se on ollut syvää uupumusta, kehon ja mielen masentumista, jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän toinen toisensa aiheuttaneita. Viime keväänä pitkän vastaan hankoilun jälkeen olin valmis myöntämään, että en ole elämäni kunnossa. Olin pitkään ollut väsynyt kaikkeen, mitä teen, velvollisuudet ja päätöksenteot tuntuivat mahdottomilta vaatimuksilta ja ajoittain pystymättömyyden kokemukset ajoivat paniikkikohtauksiin asti.

Lopulta tajusin, ettei ole enää pakko.

Lopulta tuli se helpotuksen päivä, kun tajusin, ettei ole enää pakko jaksaa samaa rataa. Samassa hetkessä, kun päästin irti pakottamisesta, kehoni antoi periksi ja aiemmin hyvinkin aktiivinen opiskelu, urheilu ja työnteko eivät olleet enää vaihtoehtoja. Tässä kohtaa en jaksanut edes harmitella asiaa, olin vain helpottunut, että saan pysähtyä. Niinpä kesä meni keskittyen  palautumiseen, omaan hyvinvointiin, niihin asioihin, jotka antavat minulle energiaa ja välttäen kaikkea, mikä voisi kuluttaa entisestään. Tällöin myös blogi sai alkunsa yhtenä itseilmaisuni ja ajatusteni jäsentämisen kanavana.

Olisin voinut vaipua epätoivoon romahduksesta, jota en todellakaan odottanut kohdalleni juuri nyt. Koko ajan näin kuitenkin tilanteen laajemmin kuin mekaaninen yhteiskuntamme, jonka papereilla olen keväästä asti ollut läjä diagnooseja. Näin vuosien lumipalloefektin, jossa olin kerännyt itselleni kuormaa, jatkanut matkaa sen painosta huolimatta ja kuitenkin lumipallon kasvaessa tarpeeksi suureksi painovoima oli voittanut ja olin tömähtänyt rinteen pohjalle aloittamaan alusta. Olin saanut mahdollisuuden ravistella lumet niskasta ja aloittaa alusta.

Uupumukseni on ollut oma rakas sateeni. 

Diagnoosit ovat olleet tärkeitä saadakseni kaiken sen avun ja tuen, mitä olen tarvinut, mutta henkilökohtaisesti ne eivät ole missään vaiheessa merkinneet itselleni mitään. Ne eivät ole määrittäneet sitä, mistä on kyse. Ainoastaan merkityksellistä on ollut se, miksi koen tämän kaiken ja miksi nyt. Miksi nyt on aika tyhjentää pöytä ja ottaa aikalisä?

Elämä ohjaa aina siihen suuntaan, joka kasvattaa meitä lähemmäs sitä totuutta, mitä kaikkien panssariemme alla olemme. Uupumukseni, masennukseni, henkinen tienristeykseni, kasvukohtani, miksi sitä nimittääkin, on ollut oma rakas ja elintärkeä sateeni, joka auttaa minua kasvattamaan entistä vahvammat juuret, kurottamaan korkeammalle maailmankaikkeuteen, lopulta avaamaan sieluni suojana olleet terälehdet ja näyttämään niiden kaikki värit.

Mitä uupumukseni tällä hetkellä tarkoittaa? Se tarkoittaa yksinkertaisesti, etten jaksa niin kuin ennen. Vanhasta tottumuksesta saatan raapustaa kalenterin täyteen menoja, kunnes muistan, että enhän minä pystykään. En jaksa olla kovin aloitteellinen, en jaksa keskittyä, enkä olla yhtä sosiaalinen kuin ennen. Joinain päivinä en jaksa lähteä kotiovesta. Ja joskus taas on useitakin päiviä putkeen, kun jaksamiseni on lähes normaalia.

Tiedän, että voimani palautuvat juuri silloin, kun olen siihen valmis.

Vaikka sanon, etten jaksa “kuin ennen”, en kuitenkaan haaveile siitä, että palaisin täysin ennalleni. Kaikki kokemani on ollut vahva merkki, että jokin tähänastisessa elämässäni ei ole toiminut. Toisin sanoen, en ole itse toiminut omaksi parhaakseni. Toipuakseni minun tarvitsee siis ratkaista, mihin uuteen suuntaan elämä minua koittaa työntää sen sijaan, että talloisin uudelleen samaa polkua, jonka kuoppiin olen jo kertaalleen kompastunut.

Olen jo oivaltanut paljon siitä, missä minulla on ollut kehittymistä tässä elämän murroskohdassa. Olen käynyt läpi koko elämänhistoriaani ja muun muassa pyrkinyt eroon suorittamisesta (pitkälti pakon sanelemana), tutustunut herkkyyteeni, opetellut kuuntelemaan itseäni sekä viimeisimpänä muuttanut ravintotottumuksiani (myös tästä tulossa postaus!). Ja paljon muuta. Vielä oivallukseni eivät ole kuitenkaan riittäneet avaamaan kaikkia niitä lukkoja, jotka pidättelevät energiaani otteessaan. Mutta tiedän, että voimani palautuvat juuri silloin, kun olen siihen valmis. Ei ole syytä kiirehtiä.

En tarkoita silti, että energioita odotellessa pitäisi täysin passivoitua, vaikka armollisuus oman jaksamisen suhteen onkin elintärkeää. Uskon, että kaikki sairastuminen, fyysinen tai psyykkinen, on tarkoitettu tuomaan meidät lähemmäs omia kipujamme, omia hoitamattomia haavojamme. Sairastuminen pakottaa tiputtamaan ne panssarit, joista on tullut liian raskaita kantaa ja kohtaamaan niiden alle piilotettu haavoittuvuutemme ja olla sen paras ystävä.

Sairaus myös pysyy meissä niin kauan, kun emme kohtaa sitä negatiivista energiaa, joka on saanut kehomme voimaan pahoin. Parantuaksemme se kaikki täytyy tunnustaa ja tuntea satasella. Myös aito itseilmaisu on paranemisen kannalta ehdottoman tärkeää. Täytyy tehdä sitä, mitä tuntee ja olla tekemättä sitä, mikä ei tunnu missään. Ja sitä kautta lisätä rakkautta. Olla se rakkaus, joka oli päässyt unohtumaan. Ja lopulta huomata, että sairauteen johtanut energia on vapautunut ja tilalla virtaa taas oma voimamme, elämänenergia, rakkaus.

sairaus22.jpg

Toivon rohkeutta jokaiselle sairautta kokevalle. Toivon rohkeutta kohdata ne asiat, jotka vaativat muutosta ja rohkeutta katsoa omaa totuutta silmiin. Toivon myös, että yhteiskuntamme kannustaisi enemmän näkemään sairauteen johtaneet syyt ja muutoksen mahdollisuuden sen sijaan, että spottivalo olisi pelkissä pinnallisissa oireissa. Kun käteemme lyödään vain mustaa valkoisella diagnooseistamme ja ainoaksi lohduksi lääkeresepti, on riski toivottomuuteen ja sairauteen identifioitumiseen suuri.

Sairastuminen on kuitenkin yksi suurimpia mahdollisuuksia. Se on mahdollisuus kasvuun ja tärkeä osa jokaista tarinaa. Vaikka suru ja turhautuminen ovat osa prosessia, olen lopulta kiitollinen siitä, mitä koen ja tiedän, että se vie ainoastaan eteenpäin sinne, minne juuri nyt minun on tärkeää päästä. Olen ottanut jo pitkän harppauksen oikeaan suuntaan.

❤ Inkeri