PIENENÄ HALUSIN OLLA PEPPI

Minulla oli pienenä unelma. Halusin olla Peppi Pitkätossu. Reipas, rohkea ja voimakas. Hassu ja kaikkien kaveri. Ja ennen kaikkea – halusin yhtä upeat letit.

Etenin systemaattisesti kohti unelmaani. Ensin katsoin kaikki Peppi-elokuvat ja opettelin laulut ulkoa. Huoneen seinät vuorattiin inspiroivilla julisteilla Pepistä. Sitten hankin itselleni asianmukaiset vaatteet. Mummo ompeli essun värikkäillä taskuilla, vanhemmat ostivat synttärilahjaksi Pepin peruukin. Kaapista kaivettiin pitkävartiset sukat ja äiti taiteili vielä halutessani pisamat naamaan. Papan käsistä valmistui joulupakettiin keppihevonen ja pehmoapinakin hommattiin, jotta elämä Peppinä voisi käydä täysillä toteen.

_DSC0304 (2)
Kuva: Mattia Sirressi

Kun kaikki tarvittava oli hankittu, ei muuta kuin toteuttamaan suurta unelmaa. Olin Peppi. Oltiin sitten lasten naamiaiskutsuilla tai ihan tavallisena maanantaina ruokakaupassa, peruukki pysyi päässä. Kotikatua pitkin viiletettiin keppihevosella ja Peppi-lauluja rallatettiin niin tarmokkaasti, että ne kaikuvat varmaan perheeni (ja muutaman muunkin sukulaisen, ystävän ja ohikulkijan) korvissa lopun ikää.

Oli unelmasi sitten oranssi päähine ja pitkät tossut tai mitä tahansa, ei se ole sen vakavampaa.

Onneksi sain tehdä niin. Olla sitä, mikä tuntui tärkeältä sillä hetkellä, miettimättä, miltä se muiden silmissä näyttää. Innostua täysillä ja sitten siirtyä eteenpäin seuraaviin unelmiin. On jopa liikuttavaa miettiä, miten tosissaan koko lähipiirini tuki hupsun visioni toteutumista. Vanhemmat eivät käskeneet piilottamaan peruukkia nurkkaan ja olemaan niin kuin muut, vaan kävelivät käsi kädessä kaupungilla Pepin kanssa. (Voi tosin olla, että parin virallisemman tilaisuuden kohdalla on jouduttu tyytymään omista hiuksista tehtyihin letteihin.) Toiset lapset varsinkaan eivät torjuneet innostustani, totesivat ehkä neutraalisti mielessään, että “ai niin, toi on ton juttu”.

Niin sen pitäisi mennä aikuisenakin. Kun tietää unelmansa, ei muuta kuin hankkimaan siihen tarvittava tieto, taito ja tarvikkeet, syli avoinna myös muiden osaavalle avulle. Sitten vaan unelmaperuukki päässä kylille onnellisena näyttämään muillekin, että tämä on minulle tärkeä juttu nyt. Oli unelmasi sitten oranssi päähine ja pitkät tossut tai mitä tahansa, ei se ole sen vakavampaa. Voin kokemuksesta sen vahvistaa. Sain korkeintaan hyväntahtoisia hymyjä osakseni ollessani Peppi. Ja mikä tärkeintä, yhden unelman täytettyä.

❤ Inkeri

Peppi1 (2).jpg

RAKAS HAAVOITTUVUUS

Siinä hetkessä, kun joku näkee meissä epätäydellisyyttä. Siinä hetkessä, kun lausut väärin vieraskielisen sanan ja tunnet olosi typeräksi. Kun annat tunteidesi näkyä tietämättä, saatko niille vastakaikua. Kun päätät jättää tutun ja turvallisen ja toteuttaa unelmasi. Kun olet epävarma, mutta teet silti. Siinä hetkessä on läsnä elämän ydin. Siinä hetkessä on haavoittuvuus.

Koska suurin tavoite elämässäni on olla minä, olen luonnollisesti pohtinut paljon kysymystä siitä, mikä tekee ihmisestä autenttisen; mikä tekee mahdolliseksi olla autenttinen, rehellinen oma itsensä? Mikä erottaa “epäaidon” aidosta? 

haavoittuvuus1.jpg

Olen hurjan tiedonjanoinen, kun jokin elämänkokoinen kysymys ottaa mielessäni vallan ja janoa sammuttaakseni kahlaan läpi artikkeleita, podcastejä, kirjoja ja mitä tahansa sakramentteja löytääkseni vastauksen. Autenttisuuskysymysten virran viedessä ja tiedonhimoisen kahlailuni tuloksena törmäsin psykoterapeutti ja häpeätutkija Brené Brownin Ted Talkiin haavoittuvuudesta. Neonväriset ilotulitukset paukahtelivat hermoradoissa, kun kuuntelin puhetta autenttisuuden, aidon itseluottamuksen ja ihmisten välisen yhteyden perustavanlaatuisesta lähtökohdasta. Allekirjoitin joka sanan. Permanenttitussilla.

Haavoittuvuus, inhimillisyyden keskiö ja kuitenkin niin monen mielessä heikkoudeksi kääntynyt häpeäpilkku, on se kultainen avain, jolla koko autenttisuuden aarrearkku on mahdollista avata ja antaa sisällön loistaa. Se on myös tekijä, joka erottaa aidon, avoimen olemuksen epäaidosta, kuoreensa käpertyneestä. Haavoittuvuus on ydintämme ja ymmärrettävästi häpeillessämme sen paljastumista, emme kykene olemaan auki omana itsenämme ja elämään omaa totuuttamme. Kiireinen elämäntapa tai henkisen turvavälin pitäminen ihmisiin on hyvä tapa pitää yllä muuria oman haavoittuvuuden ja toisten välissä.

Että pelko nähdyksi tulemisesta muuttuu vapaudeksi olla mitä tahansa.

Sen sijaan, jos otamme haavoittuvuutemme lämpimään syleilyymme, puhumme sille kauniisti ja kannamme sitä ylpeydellä kuin omaa pientä vauvaa, näemme, että se on aitojen kohtaamisten, läheisten ihmissuhteiden ja itsemme toteuttamisen lähde; että se tekee meistä uniikkeja, upeita inhimillisiä olentoja; että pelko nähdyksi tulemisesta muuttuu vapaudeksi olla mitä tahansa. Vapaudeksi näyttää ainutlaatuisuutemme myös ulospäin.

Ilman haavoittuvuutta on vain pintaa ilman sisältöä. Tarinoita ilman punaista lankaa. Ruusuja ilman tuoksua. Elämä olisi tylsää, siitä puuttuisi syvyys. Emme olisi ihmisiä. Haavoittuvuus on syntymälahjamme ja sen tunnustaminen heikkouden räikeä vastakohta. 

Rakas haavoittuvuus. Kiitos, että olet ja teet ihmisistä ihmisiä ja elämästä elämän tuntuista.

❤ Inkeri