MAISEMA SUORITTAMISEN TAKANA

Edellinen tekstini uupumuksesta sai paljon suosiota ja moni samaistui vahvasti kokemukseeni. Siitä inspiroituneena ajattelin, että uupumukseen johtaneet syyt antavat varmasti yhtä lailla monelle tärkeää pohdittavaa. Lisäksi törmäsin Hidasta elämää -sivustolla osuvaan kirjoitukseen häpeästä, jota olen itsekin uupumuksen myötä ajautunut paljon pohtimaan. Nämä teemat saivatkin sitten aikaan melkoisen ajatustenryöpyn, jota oli vaikea pysäyttää, kun se kerran liikkeelle lähti. Joten suosittelen vetämään syvään henkeä ennen kuin syöksyt pää edeltä tämän tekstin syövereihin.

Käytännön tasolla uupumukseen voi olla miljoonia eri syitä – työ, fyysinen terveydentila, ylikunto, henkiset painolastit – mutta olen innostunut tutkmaan taustaa vähän laajemmasta näkövinkkelistä. Uskon, että pinnan alla kaikkia uupumustekijöitä yhteisesti ja yhteiskunnallisesti selittävät tyypillisesti kaksi pahansuopaa ja toisiinsa vahvasti kytkeytyvää voimaa nimeltä suorituskeskeisyys ja häpeä. Omia aikaisempia pohdintojani suorittamisesta voit lukea täältä.

Tunnemme häpeän ja syyllisyyden hiipivän sisuksiimme, jos emme ole tehokkaita suorittajia.

Suomalaiset ovat reipasta kansaa, eikä siinä ole tietysti sinällään mitään pahaa, reippaudella on hyvä intentio. Jos sen motiivina on kuitenkin ympäristön paine (minkä uskallan väittää olevan motiivina useammin kuin tiedostamme tai myönnämme) ennemmin kuin sydämen tahto, ollaan tarkoitusperistä huolimatta syvässä suossa ja jo matkalla uppeluksiin. Reippautta ja kykyä sovittaa yhteen opiskelut, työ, matkailu, harrastukset, kodin puunaaminen ja puutarhan hoito pidetään yleisesti hyveinä. Ihailua herättää se tyyppi, jonka palapeliin mahtuu vielä fitness-mallin vartalo ja agility-kisat. Ihastuksesta sokeutuneina huomaamatta jää se kaikki, mikä hötkyilyn taakse mahdollisesti piiloutuu. Sen sijaan tunnemme häpeän ja syyllisyyden hiipivän omiin sisuksiimme, jos emme ole yhtä tehokkaita suorittajia.

Suorittaminen ja siihen kytkeytynyt häpeä eriyttävät meidät inhimillisyydestä, yhteydestä toisiimme ja itseemme. Miksi ihmeessä ihannoisimme elämäntapaa, joka vie meitä kauemmas autenttisuudesta ja luonnollisesta hyvinvoinnista? Koska olemme lapsesta asti kasvaneet niihin arvoihin, jotka ajavat suorittamaan. Olemme oppineet, että reippaudella ja kovalla työllä rakennamme toimivaa yhteiskuntaa, eikä tänne ole tultu vihellellen unelmoimaan. Omalle sielunelämälle ei ole paikkaa eikä aikaa, kun tärkeämpää on tuntea kuuluvansa yhteisöön ja mukautua sen hiljaisiin sääntöihin.

Emme kuitenkaan voi olettaa, että samat toimintamallit toimisivat yhteiskunnassa loputtomiin. Se, mikä oli tärkeää muutama vuosikymmen sitten maailman parantamiseksi, saattaa tällä hetkellä olla ajamassa kansaa ahdinkoon. Juuri nyt uskon maailman kaipaavan lisää lempeyttä, rakkautta ja paluuta luontoon. Jotta osaisimme arvostaa, emmekä ajaisi kaaokseen sitä rakennelmaa, joka aikoinaan tarmolla ja reippaalla otteella  luotiin. On tervettä vaihtaa näkökulmaa, kasvaa ja kehittyä.

Jos sisällemme on kuitenkin juurtunut malli, jonka mukaan tehokkuus on arvoista tärkein, on silloin turvallisempaa kätkeä syvimmät itsemme toteuttamiseen liittyvät tarpeemme yleisesti hyväksyttyjen elämäntapojen suojamuurin taakse. Peittää niiden ääni kiireellä ja hälinällä sekä siitä syntyvä sisäinen tyhjyys muiden hyväksynnällä. Jos lakkaisimme suorittamasta, kontrolloimasta ja alkaisimme kuunnella itseämme, muut saattaisivat huomata, ettemme olekaan kuten ympäristö toivoisi. Ja mikä sen häpeällisempää. Pahimmassa skenaariossa joutuisimme itse myöntämään olevamme inhimillisiä, erityisiä, ainutlaatuisia. Että meillä on omat, yksilölliset, toisista poikkeavat haaveet ja tavat toteuttaa autenttista itseämme.

Tällainen suojamuuri (pinnallinen identiteetti) on kuitenkin kuin huonolle perustalle rakennettu huojuva torni ja arvata saattaa, mitä yksi kohtalokas vastatuuli sille teettää. Kun torniamme jokin ulkoinen voima hiukan töytäisee, rakennuspalikat rapisevat maantasalle yhtä nopeaan kuin egommekin. Samoin käy myös yhteiskunnalle, jos sitä kantavat voimat perustuvat samoille haperoille rakennusmateriaaleille.

Lopulta oma voimamme on paljon tehokkaampi moottori elämälle kuin ympäristön paine.

Mitä jos uskaltaisimme laskea suojamme jo ennen kuin romahdus tekee sen puolestamme ja ymmärtäisimme, että se, mitä häpeämme ja mitä touhottamisen taakse piilotamme, onkin suurin voimavaramme? Puhtaasta minuudesta tehdyt valinnat lopulta ovat niitä, jotka auttavat myös ihmisiä ympärillämme voimaan paremmin. Olivat ne miten tahansa persoonallisia ja massasta poikkeavia. Jos jokainen keskittyisi sisäisen minänsä vahvistamiseen, pomppaisimme yhteiskuntana hyvinvointiasteikolla paljon korkeammalle kuin mihin se yltää, jos vain pyrimme vain näyttämään ulospäin superihmisiltä. Lopulta oma voimamme on paljon tehokkaampi moottori elämälle kuin ympäristön paine. Rakkaus kantaa pidemmälle kuin pelko.

Toivon jokaisen säännöllisesti pysähtyvän kiireidensä keskelle miettimään, miltä suorittamisen takana oleva sisäinen maisema näyttää. Onko se puhdas, valoisa ja rakastava vai onko se epämääräinen, pelon ja häpeän täyttämä? Ja oli se mitä tahansa, tutkia maisemaa tuomitsematta ja lempeydellä; miten minä voisin paremmin?

❤ Inkeri

MIKSI VALITSISIMME VÄHEMMÄN?

Tulen koko ajan tietoisemmaksi siitä, miten paljon elämme sääntöjen ja normien määritteleminä sen sijaan, ette määrittelisimme itse, mitä olemme. Jatkuvasti huomaan ympärilläni, miten vahvasti valintoja ohjaavat järkevyyssyyt (joista puhuin aiemmin täällä) tai ulkopuolinen paine ja miten helposti oma tunteemme valintoja kohtaan sivuutetaan. Päättäessämme, mitä asioita otamme elämäämme ja mitä jätämme kokeilematta, on usein kaksi vaihtoehtoa tiskillä: se, mitä meidän odotetaan/on opetettu/toivotaan/vaaditaan tekevän ja se, mitä todella haluamme tehdä.

On usein helpompaa valita ensimmäinen. Vaikka se ei tuntuisi ajatuksena niin hyvältä, niin ainakin se on riskitöntä ja hyväksyttävää muiden silmissä. Emme ota silloin vastuuta omasta elämästämme, omasta onnestamme, vaan teemme niin kuin muutkin tekevät. Elämä on silloin ihan ok, mutta ei varsinaisesti toiveiden täyttymys. Lykkäämme unelmiamme tai unohdamme ne, koska on hyväksyttävämpää pitää itsensä kiireisenä kelpotyössä tai opiskeluissa, olla hyödyllinen muille kuin heittäytyä tyhjän päälle kuuntelemaan, miten oikeasti voin ja mikä minulle olisi parhaaksi. Pidämme itsekkyyttä paheena, vaikka oikeasti meillä olisi paljon enemmän annettavaa maailmalle silloin, kun huolehtisimme ensin itsestämme. Pidämme fiksumpana sitä, joka elää elämäänsä noudattaen perusteellisesti harkittua suunnitelmaa, kuin sitä, joka tuulispäänä muuttaa elämänsä kulkua tunnepohjalta. Miksi?

wp-image--372223644.

Koska toisin toimiminen herättää ympärillä kateutta ja epätoivoa, “Miksen itse voi toimia noin? Miksi minun täytyy puurtaa, kun toinen nauttii elämästään?”. Itsensä kuuntelemisesta syyllistetään ja sitä kyseenalaistetaan, koska se tarkoittaa usein pysähtymistä yhteiskunnan pikajunan kyydissä kiitämisen sijaan. Negatiiviset reaktiot ovat kuitenkin merkki siitä, ettei toisin valitsemisen takana olevaa arvoa osata nähdä (=kun laittaa itsensä etusijalle, laittaa myös muut etusijalle) tai se on jotain, mitä itsekin haluaisi, muttei uskalla tehdä. Tai siitä, että olemme oppineet luokittelemaan toiset valinnat paremmiksi tai huonommiksi kuin toiset. Kun unohdamme keinotekoiset määritelmät siitä, mitä kenenkin tässä maailmassa olisi oltava, katoaa samalla myös määritelmä “hyvästä tai huonosta” valinnasta. Mikä tahansa valinta on yhtä hyvä, silloin kun se on tehty aidosta halusta.

Vaatii siis paljon rohkeutta hypätä pikajunan kyydistä ja alkaa kulkea omin jaloin. Samalla se avaa kuitenkin aivan uuden perspektiivin – minähän voin mennä minne haluan ja jokainen suunta on avoin (eikä sääntöjä ole!). Olen itse ollut junamatkustaja lähes koko elämäni. Luulen, että matka alkoi jossain päiväkodin ja koulun aloittamisen tienoilla, kun korviin alettiin systemaattisesti tuputtaa elämän realititeetteja ja “lapselliset” unelmat siitä, millaista elämä voisi olla, alkoivat jäädä taka-alalle. Vuosien varrella keräsin rinkkani täyteen uskomuksia siitä, mitä minun kuuluisi olla ja mitä en missään nimessä voi olla. Niiden syvään juurtuneiden uskomusten kanssa sitten olen tehnyt matkaa ihmetellen, miten tarvon sata lasissa koko ajan, mutta silti tuntuu, etten liiku mihinkään.

wp-image--1095504890.

Vasta hiljattain olen ymmärtänyt, että olen milloin tahansa vapaa ottamaan jalat alleni ja tarttumaan maailman loputtomiin mahdollisuuksiin sen sijaan, että olisin ulkoa asetettujen odotusten rajoittama. Saan olla sitä, mitä haluan, heittää rinkkani ojanpientareelle ja hyppiä kevyin askelin aina siihen suuntaan, mikä tuntuu innostavimmalta ja omimmalta. En tarvitse pitkälle laadittua käsikirjoitusta elämälleni, vaan voin joka hetki valita parhaalta tuntuvan vaihtoehdon ja elää sillä tavalla koko ajan itselleni parasta elämää. Ja olen ainoa ihminen, joka tietää, mitä se omalla kohdallani on.

Elämä on paljon antoisampaa, kun sitä ei kutista mihinkään raameihin. Universumi ja sen loputtomat mahdollisuudet ovat täällä sitä varten, että tarttuisimme niihin, jotka saa meidän elinvoimamme maksimiin. Ja tartumme niihin helpommin silloin, kun emme ole ennalta päättäneet, miten elämämme täytyisi mennä. Universumi myös ohjaa meitä ja antaa selviä merkkejä oikeasta suunnasta, kun luotamme ja annamme itsellemme luvan kuunnella sitä. Kenenkään ei ole tarkoitettu elää ihan ok elämää, vaan täyttä unelmaelämää. Miksi siis valitsisimme vähemmän?

❤ Inkeri