Kiire ja suorittaminen tukahduttavat luontaisen herkkyytemme

Herkkyysteemasta ja etenkin erityisherkkyydestä puhutaan tällä hetkellä paljon ja olen huomannut sen aiheuttavan jonkin verran myös tuhahtelua ja vähättelyä. Halusin tuoda esiin oman näkökulmani siitä, miksi herkkyydestä on tärkeää juuri nyt herättää keskustelua ja pohtia, miksi se aiheuttaa vastareaktioita.

Herkkyyteen liitetään kulttuurissamme vahva negatiivinen leima, koska herkkyys koetaan vastakohtana pärjäämiselle, tehokkuudelle ja suorittamiselle. Moni on kasvanut malliin, jossa olet joko reipas tekijä tai herkkä nyhverö. Tämä ajattelumalli on perintöä historiastamme, jossa itsensä kuunteluun ei ollut mahdollisuutta ja reippaus oli ainoa keino selvitä hengissä. Koemme herkän inhimillisyyden helposti edelleen uhkana, vaikka syytä ei enää olisi.

Oman uupumukseni myötä herkkyyteni on ollut useampaan otteeseen suurennuslasin alla, ja olen hämmästyksekseni ymmärtänyt, että se on oikeastaan valtava voima, jonka puuttuessa juoksemme kovaa päin seinää. Herkkyys on juuri se puuttuva palanen, jota tehokkuutta ylistäessä ja kiireeseen hukkuessa ollaan kipeästi vailla. Yritämme usein kovalla ulkokuorella suojella herkkyyttämme, mutta voisi myös ajatella, että herkkyytemme on oikeastaan olemassa suojellakseen meitä.

Olen aiemmin kirjoittanut herkkyydestä erityisherkän näkökulmasta, mutta uskon, että ihan jokaisen terveydelle olisi tärkeää tutustua herkkyyteensä. Herkkyyden ollessa hyllyllä, alamme helposti suorittaa elämää ulkoa ohjatusti ja ohitamme olennaiset sisäiset viestit.

Kiire ei koskaan tuo herkkyyden valopuolia esiin.

Vaatii rohkeutta kuunnella näitä viestejä – omia tunteita, omaa ajan ottamisen tarvetta, itselleen sopivaa tekemisen ja olemisen välistä rytmiä – sekä olla samaan aikaan hyvin tietoinen siitä, että ympäristö odottaa tehokkuutta, nopeita reaktioita ja suuria suorituksia. Vauhti ei kuitenkaan takaa hyviä tuloksia, eikä varsinkaan ihanteellista terveydentilaa.

Mitä herkempi yksilö, sitä enemmän informaatiota ottaa ympäristöstään ja muista ihmisistä vastaan, ja sitä enemmän on myös tarve pysähtymiseen. Herkkä tarvitsee aikaa tarkkailuun, tunnusteluun, pohtimiseen, varmisteluun, ymmärtämiseen ja valmistautumiseen. Tämä luonnollisesti vaatii aikaa enemmän kuin suinpäin toimiminen, mutta johtaa usein luoviin, laajakatseisiin ja huolellisiin lopputuloksiin. Kiire ei koskaan tuo herkkyyden valopuolia esiin. Kun kaahataan koko ajan oman luonnollisen rytmin edellä, seuraa hermoston ylivirittyminen ja ylikuormitttuminen (eli krooninen stressi, joka on monelle ennemmin sääntö kuin poikkeus) – ja ollaan kaukana parhaasta potentiaalista.

Mielestäni käynnissä oleva uupumusepidemia ja kasvavat mielenterveysongelmat ovat yksi hälyttävä esimerkki siitä, että kiellämme vahvasti jonkin inhimillisen tarpeen. Vaikka ulospäin näyttäisikin selviävän tahdissa, jatkuva sisäisen ja ulkoisen maailman epätasapaino näkyy väistämättä jossakin. Seuraamukset voivat näkyä monenlaisina fyysisinä ja psyykkisinä oireina, vuosia jatkuessaan jopa pitkäaikaisena sairastumisena.

Herkkyyden paradoksi on siinä, että mitä enemmän hidastaa, sitä parempia tuloksia saa aikaan. Hidastamisen arvoa on viime vuosina onneksi alettu ymmärtää ja nostaa sen ansaitsemalle jalustalle hieman enemmän, mutta vielä on pitkä matka näiden arvojen toteutumiseen jokapäiväisessä arjessamme.

Herkkyys meissä jokaisessa sisältää sen persoonallisen, idearikkaan ja empaattisimman osan itseämme. Tuomalla herkkyyttämme tietoisuuteemme, heräämme hienovaraisemmille huomioille itsestämme ja ympäristöstämme. Näemme ongelmat selkeämmin, ja olemme avarakatseisempia ratkaisuille. Herkkyyttä vaalimalla kykenemme syväluotaavampaan ymmärrykseen siitä, millaista muutosta milloinkin tarvitaan. Herkkinä suhtaudumme myös toisiimme rakkaudellisesti ja tasavertaisina, koska suostumme näkemään sen saman inhimillisyyden muissa, joka itsessämmekin on.

Herkkyys mahdollistaa aidon läsnäolon ja kokemusrikkaamman elämän. Toisin sanoen, en näe yhtäkään syytä, miksi herkkyyden leima olisi synkkä.

❤ Inkeri

KUNPA KAIKKI LEIKKISI

On oikeastaan aika hassua, miten vakavasti sitä välillä ajautuu suhtautumaan elämään, arkeen, sääntöihin. Toisaalta se on myös harmittavan ovia sulkevaa ja siksi toivoisin jokaisen ajoittain kyseenalaistavan, mitä varten täällä ollaan ja onko olemiselle ja elämiselle todellakin olemassa jotkut kiveen kirjoitetut säännöt vai voisiko suljettuja ovia kuitenkin hieman uteliaana raottaa.

Olemme tottuneet siihen, että tiettyyn ikään ja pisteeseen asti asiat saa ottaa kevyesti ja nähdä elämän riemunkirjavana seikkailuna täynnä rajattomia mahdollisuuksia. Sitten kasvetaan isoksi ja tällainen ajattelutapa ei enää ole soveliasta, vaan jopa vastuutonta. Enää ei leikitä, vaan hoidetaan hommat niin kuin vastuullinen aikuinen.

leikki4.jpg

Mutta mitä jos tänne ei olla tultukaan puskemaan naama pokerilla eteenpäin kohti uusia velvollisuuksia, vaan ihmettelemään, kokeilemaan, heittämään pari enemmän tai vähemmän onnistunutta kärrynpyörää ja sitten taas ihmettelemään?

Leikki on tila, jossa luodaan vahvoja yhteyksiä toisiin, ollaan luovia, jaetaan iloa ja rakkautta, ilmaistaan toiveita ja tunteita, hypätään johonkin ennalta määrittämättömään, rakennetaan luottamusta ja opitaan rajoja. Eikö tällainen tila olisi äärettömän tärkeä pitää yllä ikään katsomatta?

Uskon, että esimerkiksi vahvat suhteet sisaruksiini ovat paljon juuri sen ansiota, että leikimme läpi lapsuuden yhdessä, joka päivä. Rakensimme sitä kautta läheisyyttä, jota ei kahvikupin ääressä asiallisesti keskustellen noin vaan luoda. Kuulimme toisiamme, ilmaisimme itseämme, olimme fyysisesti toisiamme lähellä, itkimme ja nauroimme. Kokeilimme, erehdyimme ja opimme.

leikki2

Miten paljon lähempänä olisimme ylipäätään kaikki toisiamme, kun uskaltaisimme useammin päästää irti aikuisuuteen sidotuista rooleista ja heittäytyä, hassuilla ja osoittaa sitä kautta hellyyttä ja välittämistä? Viimeistään vapaa-ajalla olisi hyvä päästää irti turhasta asiallisuudesta ja jäykkyydestä, jos työrooli sitä kovasti vaatii.

Leikin omaksuminen osaksi elämää ei tarkoita sitä, että mitään todellista ei saisi aikaiseksi ja kaikki olisi yhtä vitsiä. Se tarkoittaa sitä, että suhde tekemiseen nousisi jostain aidommasta lähteestä kuin ulkoisista normeista ja säännöistä: halusta kokea elämää sen kaikissa väreissä, lapsenomaisesta kyvystä nähdä kaikki enemmän tai vähemmän ihmeellisenä ja uteliaisuudesta testailla omia rajattomia mahdollisuuksia.

Leikissä näkee aina aidomman puolen niin toisesta kuin itsestä. Leikissä ollaan aina läsnä.

Joten asioiden vakavoituessa ja leukojen kiristyessä muista heittää leikiksi.

❤ Inkeri

Upeana mallina ja leikkikaverina toimi Ella Sjöblom!