KEHOSSA

Liikkuminen on kehon rakastamista. Tämä tosiasia jysähti tajuntaani aivan yllättäen eräänä keväisenä iltana kävellessäni metsäjoogasta kotiin. Sillä hetkellä niinkin tavallinen ja tiedostamaton liike kuin kävely sai yhtäkkiä herkistymään kyyneliin: miten ihmeellistä, että kehoni osaa liikkua näin. Niin kummalliselta kuin tilanne tuntuikin (ja varmasti myös näytti), se oli tärkeä tiedostamisen hetki. Samalla heräsin siihen kauhuun, miten vääristyneesti olen liikkumisen aiemmin kokenut. Liikkuminen on tarkoittanut kehon rääkkäämistä, hoikkana pysymistä, endorfiinien hakua, rutiinia, entistä parempia suorituksia, huonoa palautumista ja paikallaan olemisen välttelyä. Täysin vastakohtaa sille rakkaudelle, jota koin kehoani kohtaan tuona keväisenä kotimatkallani.


Olen tottunut pienestä pitäen liikkumaan säännöllisesti. Minulla on aina ollut joku liikuntaharrastus ja usein monia yhtä aikaa. Totuin jo lapsena siihen, että treeneissä täytyy käydä ja koin suurta syyllisyyttä, jos joku kerta jäikin väliin. Joskus muistan jättäneeni jalkapallotreenit väliin, koska en vain jaksanut. Syyllisyys kuitenkin painoi tästä laiskottelusta niin kovaa, että oli pakko lähteä juoksemaan ja hyvittää sillä poissaolo treeneistä. Hyvittää kenelle? Itselleni tietysti.

Sama kaava on toistunut viime vuosiin asti. Työpäivien jälkeen on ollut lähdettävä juoksemaan, vaikka töissä olisi kävellyt ja nostellut painavia laatikoita kahdeksan tuntia ja pyöräillyt matkat 5 kilometriä suuntaan. Mikä laiskimus olisin, jos jäisin työpäivän jälkeen vaan kotiin lepäilemään. Kaiken maailman jumpat ja pumpit ja tanssitunnit ovat olleet jokapäiväistä kauraa, jotka tehdään automaattisesti edes kuulostelematta, tekeekö mieli hikoilla. Olen laskelmoinut viikon urheilusuorituksiani ja stressannut niiden riittävyydestä. Olen saattanut jättää muita (paljon tärkeämpiä) menoja urheilun takia väliin, jos en ollut mielestäni treenannut vielä tarpeeksi viikon aikana.

Suhtautumiseni liikuntaan ja sitä myötä myös kehooni on siis ollut suoraan sanoen melko sairaalloinen edes tajuamattani sitä. En ole ymmärtänyt, että endorfiiniryöppy liikuntasuorituksen jälkeen ei välttämättä tarkoita, että tämä on nyt hyväksi keholle. Se on automaattista hormonitoimintaa, joka ei vielä kerro paljoa kehon tilasta. Tunne aamuisin, ettei jaksa nousta pyörän satulaan sen sijaan kertoo hyvin paljon. Kehoa ei ole kuunneltu.

Kulunut kevät on pakottanut jättämään urheilun tauolle. Olen sinä aikana tajunnut koko ajan selvemmin, että kehoni on antanut merkkejä jo kauan aikaa sitten siitä, että olisi aika pysähtyä ja hellittää. Ymmärsin, että en edes ole nauttinut kaikista harrastamistani lajeista. Muutaman viikon täyslevon jälkeen aloin palata liikunnan pariin lemppareiksi valikoituneiden kävelyn, joogan ja tanssin parissa ‒ jaksamisen ehdoilla. On tuntunut uskomattoman vapauttavalta, kun koskaan ei ole pakko tehdä niistäkään mitään. Vain silloin, kun keho tuntuu tarvitsevan liikettä. Silloinkin pyrin tekemään sen rauhallisesti hengitellen, iloiten jokaisesta liikkeestä, jota saan tehdä.

Haluan jatkaa tätä kehon ehdoilla liikkumista lopun elämääni ja suosittelen sitä ihan jokaiselle suorittajaliikkujalle. Onnistuminen ei ole ennätyspitkiä lenkkejä tai ennätyskipeitä lihaksia. Onnistuminen on sitä, että nautin joka hetkessä liikkuessani, en pelkästään sen päätyttyä hormonipäissäni. Joskus paras onnistuminen on tajuta vain levätä. Olla kehossa, kuunnella sitä ja tehdä, mitä se haluaa. Jos se haluaa tanssia, tanssin. Jos se haluaa kävellä ja tehdä Chaplin-hyppyjä välissä, teen niin. Jos se haluaa vaan istua ja hengittää, se on parasta, mitä voin silloin tehdä.

Olen onnellinen siitä, miten hyvän pohjan liikunnalliseen elämäntapaan olen saanut lapsena. Toivon kuitenkin samalla, että liikunta olisi ollut vähemmän treeneistä toiseen kiirehtimistä ja enemmän tanssimista pellon reunassa, kilpajuoksua kavereiden kanssa kotikadulla ja spontaaneja pyöräretkiä järvenrantaan. Niihin hetkiin ei liittynyt suorittamista, vaan puhdasta iloa siitä, mitä kaikkea voin tehdä omassa kehossa.

❤ Inkeri

HETKESSÄ

Elä hetkessä. Ole läsnä. Tässä ja nyt. Carpe diem. Mitä nämä trendikkäät sanaparit oikeastaan tarkoittavat?

Hetkessä eläminen on todellisuuden hyväksymistä sen sijaan, että eläisi menneessä tai tulevassa. Niitä ei ole olemassa juuri nyt, on vain tämä tässä. Hetkessä eläminen on hengittämistä. Se on irti päästämistä, anteeksiantamista ja luottamista. Se on eteenpäin menemistä jokaista meneillään olevaa hetkeä arvostaen. Se on rakkauden tiedostamista. Kehossa olemista mielen sijaan. Syvää yhteyttä omaan elämän energiaan. Ajan kadottamista. Flow’ta.

Se on ymmärrystä, että vaikka eilen suunnitelmat kaatuivat, tänään kaikki voi taas olla hyvin. Vaikka eilen joku loukkasi, tänään hän voi ansaita luottamuksen. Vaikka eilen epäonnistuin, tänään voin ylittää itseni. Vaikka eilen itketti, tänään voin nauraa. Vaikka eilen halusin olla astronautti, tänään voin haluta olla pikajuoksija. Ja huomenna konserttipianisti. Kaiken voi tässä ja nyt. Vaikka eilen jotain ja huomenna ehkä jotain muuta.

❤ Inkeri

läsnäolokirjat