MITÄ HENGITYSOHJAAJA SITTEN TEKEE?

Olen kuullut kysymyksen monet kerrat tämän kevään aikana, ja joka kerta olen vastannut jotain enemmän tai vähemmän epämääräistä kehomielestä ja psykofyysisestä lähestymistavasta, hoitavasta läsnäolosta tai itseensä tutustumisesta oman hengityksen kautta. Eräs kerta puhuttuani kysyjän puolipyörryksiin totesin, että pitäisi varmaankin opetella kertomaan lyhyesti ja ytimekkäästi, mihin niin ihmeelliseen työhön olen itseäni valmistamassa. Joten tässä se tulee – ei ehkä lyhyesti, mutta mahdollisimman käytännönläheisesti.

Hengitysohjaus, hengitysterapia, hengityskoulu tai miksi sitä kukakin tahtoo nimittää, sisältää psykofyysisiä työkaluja terveyden kokonaisvaltaseksi edistämiseksi. Hengitysohjaus voi mm. auttaa pääsemään kehon kautta käsiksi mielen tiedostamattomiin asioihin, lisätä itsetuntemusta ja helpottaa erilaisia kehollisia oireiluja, kipuja tai jännityksiä.

Psykofyysisessä lähestymistavassa kehon ja mielen nähdään toimivan yhtenä kokonaisuutena ja olevan jatkuvassa vastavuoroisessa vaikutuksessa toisiinsa. Esimerkiksi autonomisessa hermostossa aktivoituvat vuoroin parasympaattisen ja sympaattisen hermoston toiminnot oman vireystilamme mukaan. Tilanteesta toiseen olotilamme vaihtelevat rauhallisesta aktiiviseen, kiihtyneisyydestä alivireyteen ja rentoutuneesta varautuneeseen. Ulkoisten tilanteiden lisäksi omat ajatuksemme, muistomme ja tulkintamme vaikuttavat voimakkaasti siihen, millainen vire kulloinkin kehossa ottaa vallan.

Hengitys on merkittävä osa tätä järjestelmää ja elää vahvasti tuntemustemme mukana. Havainnoimalla, tunnustelemalla, kuuntelemalla ja auttamalla hengitystä, voidaan lisätä kehotietoisuutta ja ymmärtää omassa hengityksessä tapahtuvia reaktioita – esimerkiksi katkoksia, kiihtymistä tai rauhoittumista. Voidaan erottaa, missä tilanteissa hengitys on estynyttä ja pinnallista, ja milloin se taas virtaa vapaana ja syvästi.

Ihmisen sielu on tehty tulesta, ja palaakseen tuli tarvitsee paljon happea. Mitä käy, jos hengittää huonosti? Sielu sammuu.

Hengitystapamme on vahvasti yhteydessä varhaisiin vuorovaikutuskokemuksiimme eli hyvin perustavanlaatuisiin kokemuksiin toisista ja itsestä. Siksi hengitysohjauksessa tärkeiksi nousevat juuri vuorovaikutuksen kannalta olennaiset teemat, kuten rauhallinen läsnäolo, kunnioittava koskettaminen ja omien/asiakkaan tarpeiden välitön kuuntelu ja huomioon ottaminen. (Hengitystyöskentelyä voi siis tehdä yhtä hyvin itsensä kanssa kuin asiakastyöskentelynä. Itsensä kanssa työskennellessä on kuitenkin tärkeää, että hengitysterapian työkalut ovat tuttuja.)

Kaikenlainen pakottaminen ja suorittaminen ovat hengitystyöskentelyssä toissijaisia, eikä hengitystä pyritä ohjaamaan mihinkään tiettyyn suuntaan. Sen sijaan haetaan tietoisuutta omasta hengityksestä erilaisissa tilanteissa, vuorovaikutuksessa ja itsensä säätelyssä. Hengityksen kautta pyritään löytämään parempaa ymmärrystä itsestä ja mahdollisesti omasta elämänhistoriasta, eli miten hengitystavat ovat syntyneet. Tietoisena oman kehon reaktioista ja niiden syistä voidaan päästä kiinni tarvittavaan muutokseen ja edistää tasapainoisempaa hengitystä.

IMG_5582 (2)

Hengitystyöskentely kattaa niin laajan ja kokonaisvaltaisen alan sekä toisaalta niin yksilökohtaisen kokemuksen jokaiselle, että varsinainen mielikuva syntyy vasta itse työskennellessä ja hengitellessä. Ehkäpä tämä antoi kuitenkin jotakin tienviittaa siihen, millaiseen maailmaan olen hiljattain hurahtanut ja perehtynyt. Hengityksen työkaluja voidaan siis käyttää minkä tahansa hoito-, terapia- tai vuorovaikutustyön apuna tai itsenäisenä hoitomenetelmänä.

Omalla kohdallani tarkoitus on yhdistää tähän kokonaisuuteen ääniterapian menetelmiä (kunhan valmistun!) ja toivon pääseväni tulevaisuudessa työskentelemään monenlaisten äänten ja hengitysten parissa sekä auttamaan niiden ymmärtämisessä ja vapauttamisessa.

❤ Inkeri

Lue lisää hengityksestä esimerkiksi näistä kirjoista!

* Tuli-metafora on lainattu tanskalaisesta Huuto syvyydestä -tv-sarjasta.

KEHOSSA

Liikkuminen on kehon rakastamista. Tämä tosiasia jysähti tajuntaani aivan yllättäen eräänä keväisenä iltana kävellessäni metsäjoogasta kotiin. Sillä hetkellä niinkin tavallinen ja tiedostamaton liike kuin kävely sai yhtäkkiä herkistymään kyyneliin: miten ihmeellistä, että kehoni osaa liikkua näin. Niin kummalliselta kuin tilanne tuntuikin (ja varmasti myös näytti), se oli tärkeä tiedostamisen hetki. Samalla heräsin siihen kauhuun, miten vääristyneesti olen liikkumisen aiemmin kokenut. Liikkuminen on tarkoittanut kehon rääkkäämistä, hoikkana pysymistä, endorfiinien hakua, rutiinia, entistä parempia suorituksia, huonoa palautumista ja paikallaan olemisen välttelyä. Täysin vastakohtaa sille rakkaudelle, jota koin kehoani kohtaan tuona keväisenä kotimatkallani.


Olen tottunut pienestä pitäen liikkumaan säännöllisesti. Minulla on aina ollut joku liikuntaharrastus ja usein monia yhtä aikaa. Totuin jo lapsena siihen, että treeneissä täytyy käydä ja koin suurta syyllisyyttä, jos joku kerta jäikin väliin. Joskus muistan jättäneeni jalkapallotreenit väliin, koska en vain jaksanut. Syyllisyys kuitenkin painoi tästä laiskottelusta niin kovaa, että oli pakko lähteä juoksemaan ja hyvittää sillä poissaolo treeneistä. Hyvittää kenelle? Itselleni tietysti.

Sama kaava on toistunut viime vuosiin asti. Työpäivien jälkeen on ollut lähdettävä juoksemaan, vaikka töissä olisi kävellyt ja nostellut painavia laatikoita kahdeksan tuntia ja pyöräillyt matkat 5 kilometriä suuntaan. Mikä laiskimus olisin, jos jäisin työpäivän jälkeen vaan kotiin lepäilemään. Kaiken maailman jumpat ja pumpit ja tanssitunnit ovat olleet jokapäiväistä kauraa, jotka tehdään automaattisesti edes kuulostelematta, tekeekö mieli hikoilla. Olen laskelmoinut viikon urheilusuorituksiani ja stressannut niiden riittävyydestä. Olen saattanut jättää muita (paljon tärkeämpiä) menoja urheilun takia väliin, jos en ollut mielestäni treenannut vielä tarpeeksi viikon aikana.

Suhtautumiseni liikuntaan ja sitä myötä myös kehooni on siis ollut suoraan sanoen melko sairaalloinen edes tajuamattani sitä. En ole ymmärtänyt, että endorfiiniryöppy liikuntasuorituksen jälkeen ei välttämättä tarkoita, että tämä on nyt hyväksi keholle. Se on automaattista hormonitoimintaa, joka ei vielä kerro paljoa kehon tilasta. Tunne aamuisin, ettei jaksa nousta pyörän satulaan sen sijaan kertoo hyvin paljon. Kehoa ei ole kuunneltu.

Kulunut kevät on pakottanut jättämään urheilun tauolle. Olen sinä aikana tajunnut koko ajan selvemmin, että kehoni on antanut merkkejä jo kauan aikaa sitten siitä, että olisi aika pysähtyä ja hellittää. Ymmärsin, että en edes ole nauttinut kaikista harrastamistani lajeista. Muutaman viikon täyslevon jälkeen aloin palata liikunnan pariin lemppareiksi valikoituneiden kävelyn, joogan ja tanssin parissa ‒ jaksamisen ehdoilla. On tuntunut uskomattoman vapauttavalta, kun koskaan ei ole pakko tehdä niistäkään mitään. Vain silloin, kun keho tuntuu tarvitsevan liikettä. Silloinkin pyrin tekemään sen rauhallisesti hengitellen, iloiten jokaisesta liikkeestä, jota saan tehdä.

Haluan jatkaa tätä kehon ehdoilla liikkumista lopun elämääni ja suosittelen sitä ihan jokaiselle suorittajaliikkujalle. Onnistuminen ei ole ennätyspitkiä lenkkejä tai ennätyskipeitä lihaksia. Onnistuminen on sitä, että nautin joka hetkessä liikkuessani, en pelkästään sen päätyttyä hormonipäissäni. Joskus paras onnistuminen on tajuta vain levätä. Olla kehossa, kuunnella sitä ja tehdä, mitä se haluaa. Jos se haluaa tanssia, tanssin. Jos se haluaa kävellä ja tehdä Chaplin-hyppyjä välissä, teen niin. Jos se haluaa vaan istua ja hengittää, se on parasta, mitä voin silloin tehdä.

Olen onnellinen siitä, miten hyvän pohjan liikunnalliseen elämäntapaan olen saanut lapsena. Toivon kuitenkin samalla, että liikunta olisi ollut vähemmän treeneistä toiseen kiirehtimistä ja enemmän tanssimista pellon reunassa, kilpajuoksua kavereiden kanssa kotikadulla ja spontaaneja pyöräretkiä järvenrantaan. Niihin hetkiin ei liittynyt suorittamista, vaan puhdasta iloa siitä, mitä kaikkea voin tehdä omassa kehossa.

❤ Inkeri