PIENENÄ HALUSIN OLLA PEPPI

Minulla oli pienenä unelma. Halusin olla Peppi Pitkätossu. Reipas, rohkea ja voimakas. Hassu ja kaikkien kaveri. Ja ennen kaikkea – halusin yhtä upeat letit.

Etenin systemaattisesti kohti unelmaani. Ensin katsoin kaikki Peppi-elokuvat ja opettelin laulut ulkoa. Huoneen seinät vuorattiin inspiroivilla julisteilla Pepistä. Sitten hankin itselleni asianmukaiset vaatteet. Mummo ompeli essun värikkäillä taskuilla, vanhemmat ostivat synttärilahjaksi Pepin peruukin. Kaapista kaivettiin pitkävartiset sukat ja äiti taiteili vielä halutessani pisamat naamaan. Papan käsistä valmistui joulupakettiin keppihevonen ja pehmoapinakin hommattiin, jotta elämä Peppinä voisi käydä täysillä toteen.

_DSC0304 (2)
Kuva: Mattia Sirressi

Kun kaikki tarvittava oli hankittu, ei muuta kuin toteuttamaan suurta unelmaa. Olin Peppi. Oltiin sitten lasten naamiaiskutsuilla tai ihan tavallisena maanantaina ruokakaupassa, peruukki pysyi päässä. Kotikatua pitkin viiletettiin keppihevosella ja Peppi-lauluja rallatettiin niin tarmokkaasti, että ne kaikuvat varmaan perheeni (ja muutaman muunkin sukulaisen, ystävän ja ohikulkijan) korvissa lopun ikää.

Oli unelmasi sitten oranssi päähine ja pitkät tossut tai mitä tahansa, ei se ole sen vakavampaa.

Onneksi sain tehdä niin. Olla sitä, mikä tuntui tärkeältä sillä hetkellä, miettimättä, miltä se muiden silmissä näyttää. Innostua täysillä ja sitten siirtyä eteenpäin seuraaviin unelmiin. On jopa liikuttavaa miettiä, miten tosissaan koko lähipiirini tuki hupsun visioni toteutumista. Vanhemmat eivät käskeneet piilottamaan peruukkia nurkkaan ja olemaan niin kuin muut, vaan kävelivät käsi kädessä kaupungilla Pepin kanssa. (Voi tosin olla, että parin virallisemman tilaisuuden kohdalla on jouduttu tyytymään omista hiuksista tehtyihin letteihin.) Toiset lapset varsinkaan eivät torjuneet innostustani, totesivat ehkä neutraalisti mielessään, että “ai niin, toi on ton juttu”.

Niin sen pitäisi mennä aikuisenakin. Kun tietää unelmansa, ei muuta kuin hankkimaan siihen tarvittava tieto, taito ja tarvikkeet, syli avoinna myös muiden osaavalle avulle. Sitten vaan unelmaperuukki päässä kylille onnellisena näyttämään muillekin, että tämä on minulle tärkeä juttu nyt. Oli unelmasi sitten oranssi päähine ja pitkät tossut tai mitä tahansa, ei se ole sen vakavampaa. Voin kokemuksesta sen vahvistaa. Sain korkeintaan hyväntahtoisia hymyjä osakseni ollessani Peppi. Ja mikä tärkeintä, yhden unelman täytettyä.

❤ Inkeri

Peppi1 (2).jpg

ELÄMÄNMITTAISET YSTÄVÄT

Olen kahden isosiskon pikkusisko. Olen onnekas siinä, että olen saanut syntymästä asti kasvaa kahden parhaan ystävän kanssa saman katon alla. Minulla on ollut aina leikkikaveri viereisessä huoneessa ja hiukan elämää enemmän nähnyt, mutta kuitenkin samaistuttava roolimalli käden ulottuvilla. Joku, jota ihailla ja toisaalta samalla joku, jonka kanssa uskaltaa riidellä ja olla typerä. Joku, jonka kanssa valloittaa yläkerran lattiatila barbikaaoksella tai jonka kanssa spontaanisti kiivetä takapihan tammenoksalle viettämään sunnuntaipäivää. Joskus tuntuu vaikealta edes hahmottaa, miten onnekas näistä kahdesta olen.

Näistä kahdesta rakkaasta tyypistä, joiden kanssa on saanut harjoitella ystävyyttä, kumppanuutta ja sitä, millainen minä olen suhteessa toisiin. Joiden kanssa on oppinut jakamaan, ottamaan toiset huomioon ja toisaalta määrittämään omia rajoja. Siskojen kanssa on voinut jakaa ilon karkkipäivästä tai salaisuuden sen rikkomisesta. Hypätä mekko päällä järveen kuumana kesäpäivänä ja rehellisesti ajatella, että se on siisteintä, mitä elämässä voi tehdä. Kaikki nämä lapsuudenmuistot saan jakaa kahden ystävän kesken ja sitä kautta aivan toisen tason ymmärryksen toisiamme kohtaan kuin kenenkään muun kanssa. Olen myös onnekas, että lapsuudenkotoa muuton jälkeenkin minulla on edelleen vahva side näihin kahteen elämänkumppaniin, luottoystävään, perheenjäseneen ja esikuvaan. Ja vannoutuneeseen Spaissariin.

Hauskinta on se, että kun toisen on tuntenut aina, sitä myös näkee toisen jotenkin kokonaisvaltaisesti. En varmaankaan koskaan tule näkemään siskojani pelkästään siitä käsin, mitä he ovat tällä hetkellä. Näen aina sen kokonaiskuvan takapihalla keijukaisten ilmassa riehakkaasti juoksentelevasta pikkutytöstä (joka silloin näytti pikkusiskon silmään niiiin isolta) siihen aikuiseen naiseen, jolla on oma elämä, työ, perhe, toteutuneet unelmat ja mitä ikinä. Näen nykyhetkessä lapsuudenleikit ja keskustelut siitä, mitä kukin haluaa olla isona. Joskus on hassua tajuta, että tällä hetkellä olemme oikeastaan kukin hyvin lähellä, ellemme juuri sitä, mitä silloin kolmistaan leikkimökin katolla haaveilimme. Perheenäiti ja opettaja, seikkailija ja sairaanhoitaja, muusikko ja opiskelija.

Toivon, että pikkusiskona olen antanut siskoilleni yhtä paljon kuin he minulle. Ja toivon, että läpi elämän kykenemme näkemään maailman taianomaisena, täynnä mahdollisuuksia, prinsessalinnoja ja sydäntikkareita. Toivon, että lapsenomaisesti pienimmätkin ilonaiheemme tulevat sytyttämään suuren palon ja riemun elämää kohtaan. Ja toivon, että saamme jakaa ja ihmetellä sitä kaikkea kolmistaan. Pikkupikkusisko, pikkuisosisko ja isoisosisko. Suklaatukka, vaniljatukka ja toffeetukka. Lyhyt, pitkä ja liian pitkä. Kukko, kana ja tipu.

Kiitos elämänmittaiset ystäväni.

❤ Inkeri