KUNPA KAIKKI LEIKKISI

On oikeastaan aika hassua, miten vakavasti sitä välillä ajautuu suhtautumaan elämään, arkeen, sääntöihin. Toisaalta se on myös harmittavan ovia sulkevaa ja siksi toivoisin jokaisen ajoittain kyseenalaistavan, mitä varten täällä ollaan ja onko olemiselle ja elämiselle todellakin olemassa jotkut kiveen kirjoitetut säännöt vai voisiko suljettuja ovia kuitenkin hieman uteliaana raottaa.

Olemme tottuneet siihen, että tiettyyn ikään ja pisteeseen asti asiat saa ottaa kevyesti ja nähdä elämän riemunkirjavana seikkailuna täynnä rajattomia mahdollisuuksia. Sitten kasvetaan isoksi ja tällainen ajattelutapa ei enää ole soveliasta, vaan jopa vastuutonta. Enää ei leikitä, vaan hoidetaan hommat niin kuin vastuullinen aikuinen.

leikki4.jpg

Mutta mitä jos tänne ei olla tultukaan puskemaan naama pokerilla eteenpäin kohti uusia velvollisuuksia, vaan ihmettelemään, kokeilemaan, heittämään pari enemmän tai vähemmän onnistunutta kärrynpyörää ja sitten taas ihmettelemään?

Leikki on tila, jossa luodaan vahvoja yhteyksiä toisiin, ollaan luovia, jaetaan iloa ja rakkautta, ilmaistaan toiveita ja tunteita, hypätään johonkin ennalta määrittämättömään, rakennetaan luottamusta ja opitaan rajoja. Eikö tällainen tila olisi äärettömän tärkeä pitää yllä ikään katsomatta?

Uskon, että esimerkiksi vahvat suhteet sisaruksiini ovat paljon juuri sen ansiota, että leikimme läpi lapsuuden yhdessä, joka päivä. Rakensimme sitä kautta läheisyyttä, jota ei kahvikupin ääressä asiallisesti keskustellen noin vaan luoda. Kuulimme toisiamme, ilmaisimme itseämme, olimme fyysisesti toisiamme lähellä, itkimme ja nauroimme. Kokeilimme, erehdyimme ja opimme.

leikki2

Miten paljon lähempänä olisimme ylipäätään kaikki toisiamme, kun uskaltaisimme useammin päästää irti aikuisuuteen sidotuista rooleista ja heittäytyä, hassuilla ja osoittaa sitä kautta hellyyttä ja välittämistä? Viimeistään vapaa-ajalla olisi hyvä päästää irti turhasta asiallisuudesta ja jäykkyydestä, jos työrooli sitä kovasti vaatii.

Leikin omaksuminen osaksi elämää ei tarkoita sitä, että mitään todellista ei saisi aikaiseksi ja kaikki olisi yhtä vitsiä. Se tarkoittaa sitä, että suhde tekemiseen nousisi jostain aidommasta lähteestä kuin ulkoisista normeista ja säännöistä: halusta kokea elämää sen kaikissa väreissä, lapsenomaisesta kyvystä nähdä kaikki enemmän tai vähemmän ihmeellisenä ja uteliaisuudesta testailla omia rajattomia mahdollisuuksia.

Leikissä näkee aina aidomman puolen niin toisesta kuin itsestä. Leikissä ollaan aina läsnä.

Joten asioiden vakavoituessa ja leukojen kiristyessä muista heittää leikiksi.

❤ Inkeri

Upeana mallina ja leikkikaverina toimi Ella Sjöblom!

PIENENÄ HALUSIN OLLA PEPPI

Minulla oli pienenä unelma. Halusin olla Peppi Pitkätossu. Reipas, rohkea ja voimakas. Hassu ja kaikkien kaveri. Ja ennen kaikkea – halusin yhtä upeat letit.

Etenin systemaattisesti kohti unelmaani. Ensin katsoin kaikki Peppi-elokuvat ja opettelin laulut ulkoa. Huoneen seinät vuorattiin inspiroivilla julisteilla Pepistä. Sitten hankin itselleni asianmukaiset vaatteet. Mummo ompeli essun värikkäillä taskuilla, vanhemmat ostivat synttärilahjaksi Pepin peruukin. Kaapista kaivettiin pitkävartiset sukat ja äiti taiteili vielä halutessani pisamat naamaan. Papan käsistä valmistui joulupakettiin keppihevonen ja pehmoapinakin hommattiin, jotta elämä Peppinä voisi käydä täysillä toteen.

_DSC0304 (2)
Kuva: Mattia Sirressi

Kun kaikki tarvittava oli hankittu, ei muuta kuin toteuttamaan suurta unelmaa. Olin Peppi. Oltiin sitten lasten naamiaiskutsuilla tai ihan tavallisena maanantaina ruokakaupassa, peruukki pysyi päässä. Kotikatua pitkin viiletettiin keppihevosella ja Peppi-lauluja rallatettiin niin tarmokkaasti, että ne kaikuvat varmaan perheeni (ja muutaman muunkin sukulaisen, ystävän ja ohikulkijan) korvissa lopun ikää.

Oli unelmasi sitten oranssi päähine ja pitkät tossut tai mitä tahansa, ei se ole sen vakavampaa.

Onneksi sain tehdä niin. Olla sitä, mikä tuntui tärkeältä sillä hetkellä, miettimättä, miltä se muiden silmissä näyttää. Innostua täysillä ja sitten siirtyä eteenpäin seuraaviin unelmiin. On jopa liikuttavaa miettiä, miten tosissaan koko lähipiirini tuki hupsun visioni toteutumista. Vanhemmat eivät käskeneet piilottamaan peruukkia nurkkaan ja olemaan niin kuin muut, vaan kävelivät käsi kädessä kaupungilla Pepin kanssa. (Voi tosin olla, että parin virallisemman tilaisuuden kohdalla on jouduttu tyytymään omista hiuksista tehtyihin letteihin.) Toiset lapset varsinkaan eivät torjuneet innostustani, totesivat ehkä neutraalisti mielessään, että “ai niin, toi on ton juttu”.

Niin sen pitäisi mennä aikuisenakin. Kun tietää unelmansa, ei muuta kuin hankkimaan siihen tarvittava tieto, taito ja tarvikkeet, syli avoinna myös muiden osaavalle avulle. Sitten vaan unelmaperuukki päässä kylille onnellisena näyttämään muillekin, että tämä on minulle tärkeä juttu nyt. Oli unelmasi sitten oranssi päähine ja pitkät tossut tai mitä tahansa, ei se ole sen vakavampaa. Voin kokemuksesta sen vahvistaa. Sain korkeintaan hyväntahtoisia hymyjä osakseni ollessani Peppi. Ja mikä tärkeintä, yhden unelman täytettyä.

❤ Inkeri

Peppi1 (2).jpg