Miten ihmeellinen kokonaisuus onkaan ihminen

Koko blogini sai alkunsa keväällä 2017, kun terveyteni romahti. Pitkään varoitusmerkkejään väläytellyt uupumus vei ainakin osittain kirjaimellisesti jalat alta ja pakotti pysähtymään aloilleen. Järkytys siitä, etten ollutkaan kaikenkestävä ihmisrobotti, vaan ihan inhimillinen olento, joka voi sairastua, laittoi ajatuspyörät pyörimään aivan uudella tavalla ja tästä jonkinlaisesta heräämisen tilasta alkoi syntyä blogitekstejä. Olen jakanut ajatuksia sekä itse uupumuksesta että sen liikkeelle laittamista muista sivupolkupohdinnoista. Tekstihistoriastakin siis näkee, että tie on ollut pitkä ja kivinen uupumuksen rajoittaman elämän kanssa. Siksi halusinkin jakaa viimeisimmät yllättävät käänteet terveystilanteestani.

kirsikka.jpg

Kun uupumus alkoi toden teolla vaivata kaksi vuotta sitten, ravasin lääkärissä lääkäriltä päästyäni. Purskahtelin itkuun vastaanotoilla, kun kerroin miten väsynyt olen. Otettiin verikoetta ja sydänfilmiä. Lääkärirumbaa jatkui yli vuoden päivät, ja joka kerta sain saman tuomion: olet terve kuin pukki. Mitään fyysistä syytä loppumattomalle väsymykselle ei löydy, joten kyse täytyy olla mielenterveydestä. Koin itse, että mielenterveyteni oli hiuksen varassa nimenomaan siksi, että olin hakenut apua uupumukseen jokaisesta mahdollisesta tuutista, eikä kukaan osannut muuta kuin ihmetellä tilannettani kanssani. Nuori ihminen, eikä mitään jaksa. Lopulta ajauduin tilanteeseen, jossa olin jo liian uupunut selvittääkseni, miksi olin uupunut. Tyydyin siihen, että uupumukseni on jotain aivan kummallisen laatuista ja että lepäisin vain laakereillani, kunnes se menee ohi.

Siksi onkin mielenkiintoista, mitä tänä keväänä selvisi.

Kaksi vuotta vaikeaa uupumusta ja yhdeksän kuukautta työ- ja toimintakyvyttömyyttä myöhemmin sain vihdoin tietää, että olen kärsinyt koko ikäni raudanpuutoksesta. Kehoni siis oli jo lähtökohtaisesti melko heikoilla jalustimilla, kun elämäni hektisin (yliopisto-)vaihe käynnistyi. Tilanteen eskaloitumiseen tarvittiin lopulta “vain” kolme vuotta kiirettä ja siinä sivussa hiukan maaninen suhde urheilemiseen ja välinpitämättömyyttä ravitsemusasioihin. Kehoni väsyi sinnittelemään olemattomalla huolenpidolla ja olemattomilla rautavarastoilla.

Tämä kaikki siis selvisi yhdellä pienellä verikokeella ja vuosien takaisten terveystietojeni läpikäymisellä. Raudanpuutos. Olisipa joku niistä lukuisista lääkäreistä osannut tätä epäillä. Omalla kohdallani diagnoosiepäilyn nimittäin teki oma äitini, ja vedoten pitkään kärsimykseeni sain nipin napin lääkäriltäkin luvan mennä mittauttamaan ferritiiniarvoni.

mangolia

En kuitenkaan aio väittää, että yksin raudanpuutos on kaikkien viimeisimpien koettelemusteni takana. Onhan elämässäni ollut käynnissä suuret muutosten tuulet ja kasvun paikat, jotka ovat osaltaan lisänneet vettä myllyyn. Kuitenkin yhden rautaisen palikan puuttuminen on varmasti edesauttanut rakennelmieni lopullista romahtamista. Jatkuva, piinaava väsymys on koetellut psyykettäni ja psyyken rakoilu on syventänyt taas fyysisen uupumuksen kuilua. Ihminen on niin ihmeellisen kokonaisvaltainen.

Ymmärrän yhä paremmin, miten tärkeää omaa hyvinvointia on tarkastella monista eri näkökulmista ja miten pienestä virheasennosta dominopalaset voivat lähteä kaatuilemaan. Ymmärrän, että on tärkeää ottaa tosissaan kehon viestit ja toimia niiden mukaan. Uskoa erityisesti sitä viestiä, että kaikki ei ole kunnossa ja selvittää syyt. Oma intuitio on ihmisen paras lääkäri.

On muuten aika hienoa saada tietää, että uupumukseen on kuin onkin olemassa hoito, kun koko elämä ja minäkuva on pitkään rakentunut toipilaana olemisen ympärille. Voin vihdoin pikkupikkuhiljaa alkaa suunnitella normaalia elämää. Peukut siis ylös sille, että rauta alkaa tehdä tehtävänsä ja vapauttaa tämän elämänhaluisen tyttösen sohvan kahleista.

❤ Inkeri

Elämä on sotkuista ja se on ihan ok

Elämä on etsimistä ja löytämistä. Varjoa ja valoa. Hoipertelevia ja määrätietoisia askelia. Tasapainon hakemista epätasapainon kautta. Nousuja ja laskuja. Kaikkea siltä väliltä. Silti näytämme usein ulospäin vain sen, mikä elämässämme sujuu ja hiljennämme somekanavat, kun asiat menevät solmuun. (Tai päivitämme kuvan täydellisestä kukka-asetelmasta, kun kameran takana vallitsee hallinnastamme karannut kaaos.)

En väitä itse toimineeni toisin, mutta joskus ihmettelen, miksi. Ihmiset ovat paljon mielenkiintoisempia säröineen. Elämän solmukohdat ovat lähtökohtaisesti ponnahduslautoja positiiviseen muutokseen ja henkiseen kasvuun, ja ilman niitä elämämme pysyisivät jatkuvasti tasaisen samanlaisina vailla kehittymisen mahdollisuuksia. Solmut tekevät elämästä juuri omannäköisensä ja tuovat mukanaan arvokasta elämänviisautta.

book-3979574_1280.jpg

Miksi piilotamme kompurointimme?

Ehkäpä on yleisesti hyväksyttävämpää kävellä suoraa tienvartta kuin hypellä ojien kautta. On sosiaalisesti korrektimpaa vastata mitä kuuluu -kysymykseen määrätietoisesti työ- ja opiskelutilanteestaan kuin myöntää olevansa hiukan hukassa. On ihailtavampaa kompastua huomaamattomasti kuin huomiota herättäen.

Kuitenkin silloin, kun oma elämä suistuu raiteeltaan, sitä toivoo näkevänsä myös muissa samaa inhimillisyyttä ja erehtyväisyyttä, jonka kriisi väistämättä tuo esiin itsessä. Sitä löytää yhtäkkiä syvemmän yhteyden niihin, jotka näyttävät haavoittuvuutensa ja sotkuisen puolen tarinastaan. Kaipaa epätäydellisyyttä ja selviytymistarinoita oman kasvunsa tueksi.

Elämä on sotkuista ja se on ihan ok

On vapauttavaa luopua siitä illuusiosta, että elämä olisi portaikko, joita kavutaan johdonmukaisesti ylöspäin ja horjahtaminen askelmalta olisi epäonnistuminen. Elämä on ennemminkin kirja, jonka jokainen aukeama paljastaa uuden sarjan tapahtumia ja sattumuksia. Kaikki yhtä tärkeitä kokonaisuuden kannalta. Jokainen sotku ja juonenkäänne sisältää merkityksen, joka ehkä avautuu kokijalleen vasta myöhemmässä luvussa.

Ollaan toisillemme aitoja tarinoita elämästä, ehjiä ja rikkinäisiä. Kerätään omista ojanpohjistamme luonnonkukkasia ja kannetaan niitä ylpeästi.

❤ Inkeri