Kiire ja suorittaminen tukahduttavat luontaisen herkkyytemme

Herkkyysteemasta ja etenkin erityisherkkyydestä puhutaan tällä hetkellä paljon ja olen huomannut sen aiheuttavan jonkin verran myös tuhahtelua ja vähättelyä. Halusin tuoda esiin oman näkökulmani siitä, miksi herkkyydestä on tärkeää juuri nyt herättää keskustelua ja pohtia, miksi se aiheuttaa vastareaktioita.

Herkkyyteen liitetään kulttuurissamme vahva negatiivinen leima, koska herkkyys koetaan vastakohtana pärjäämiselle, tehokkuudelle ja suorittamiselle. Moni on kasvanut malliin, jossa olet joko reipas tekijä tai herkkä nyhverö. Tämä ajattelumalli on perintöä historiastamme, jossa itsensä kuunteluun ei ollut mahdollisuutta ja reippaus oli ainoa keino selvitä hengissä. Koemme herkän inhimillisyyden helposti edelleen uhkana, vaikka syytä ei enää olisi.

Oman uupumukseni myötä herkkyyteni on ollut useampaan otteeseen suurennuslasin alla, ja olen hämmästyksekseni ymmärtänyt, että se on oikeastaan valtava voima, jonka puuttuessa juoksemme kovaa päin seinää. Herkkyys on juuri se puuttuva palanen, jota tehokkuutta ylistäessä ja kiireeseen hukkuessa ollaan kipeästi vailla. Yritämme usein kovalla ulkokuorella suojella herkkyyttämme, mutta voisi myös ajatella, että herkkyytemme on oikeastaan olemassa suojellakseen meitä.

Olen aiemmin kirjoittanut herkkyydestä erityisherkän näkökulmasta, mutta uskon, että ihan jokaisen terveydelle olisi tärkeää tutustua herkkyyteensä. Herkkyyden ollessa hyllyllä, alamme helposti suorittaa elämää ulkoa ohjatusti ja ohitamme olennaiset sisäiset viestit.

Kiire ei koskaan tuo herkkyyden valopuolia esiin.

Vaatii rohkeutta kuunnella näitä viestejä – omia tunteita, omaa ajan ottamisen tarvetta, itselleen sopivaa tekemisen ja olemisen välistä rytmiä – sekä olla samaan aikaan hyvin tietoinen siitä, että ympäristö odottaa tehokkuutta, nopeita reaktioita ja suuria suorituksia. Vauhti ei kuitenkaan takaa hyviä tuloksia, eikä varsinkaan ihanteellista terveydentilaa.

Mitä herkempi yksilö, sitä enemmän informaatiota ottaa ympäristöstään ja muista ihmisistä vastaan, ja sitä enemmän on myös tarve pysähtymiseen. Herkkä tarvitsee aikaa tarkkailuun, tunnusteluun, pohtimiseen, varmisteluun, ymmärtämiseen ja valmistautumiseen. Tämä luonnollisesti vaatii aikaa enemmän kuin suinpäin toimiminen, mutta johtaa usein luoviin, laajakatseisiin ja huolellisiin lopputuloksiin. Kiire ei koskaan tuo herkkyyden valopuolia esiin. Kun kaahataan koko ajan oman luonnollisen rytmin edellä, seuraa hermoston ylivirittyminen ja ylikuormitttuminen (eli krooninen stressi, joka on monelle ennemmin sääntö kuin poikkeus) – ja ollaan kaukana parhaasta potentiaalista.

Mielestäni käynnissä oleva uupumusepidemia ja kasvavat mielenterveysongelmat ovat yksi hälyttävä esimerkki siitä, että kiellämme vahvasti jonkin inhimillisen tarpeen. Vaikka ulospäin näyttäisikin selviävän tahdissa, jatkuva sisäisen ja ulkoisen maailman epätasapaino näkyy väistämättä jossakin. Seuraamukset voivat näkyä monenlaisina fyysisinä ja psyykkisinä oireina, vuosia jatkuessaan jopa pitkäaikaisena sairastumisena.

Herkkyyden paradoksi on siinä, että mitä enemmän hidastaa, sitä parempia tuloksia saa aikaan. Hidastamisen arvoa on viime vuosina onneksi alettu ymmärtää ja nostaa sen ansaitsemalle jalustalle hieman enemmän, mutta vielä on pitkä matka näiden arvojen toteutumiseen jokapäiväisessä arjessamme.

Herkkyys meissä jokaisessa sisältää sen persoonallisen, idearikkaan ja empaattisimman osan itseämme. Tuomalla herkkyyttämme tietoisuuteemme, heräämme hienovaraisemmille huomioille itsestämme ja ympäristöstämme. Näemme ongelmat selkeämmin, ja olemme avarakatseisempia ratkaisuille. Herkkyyttä vaalimalla kykenemme syväluotaavampaan ymmärrykseen siitä, millaista muutosta milloinkin tarvitaan. Herkkinä suhtaudumme myös toisiimme rakkaudellisesti ja tasavertaisina, koska suostumme näkemään sen saman inhimillisyyden muissa, joka itsessämmekin on.

Herkkyys mahdollistaa aidon läsnäolon ja kokemusrikkaamman elämän. Toisin sanoen, en näe yhtäkään syytä, miksi herkkyyden leima olisi synkkä.

❤ Inkeri

“ANTEEKSI, MUTTA ET VAIKUTA KOVIN ERITYISHERKÄLTÄ”

Aiemmat erityisherkkyyspostaukset ovat herättäneet sekä samaistumiskokemuksia että hämmennystä (voit palata niihin täältä ja täältä). Molemmat reaktiot ovat innostaneet pohtimaan aihetta yhä enemmän ja erityisesti viimeisin keskusteluni antoi uutta näkökulmaa. Olin lounaalla tuttavani kanssa, joka oli lukenut blogiani. Yhtäkkiä kesken jonkun satunnaisen keskustelunaiheen hän totesi mietteliään oloisena, että “Anteeksi, ei pahalla, mutta sä et kyllä vaikuta mitenkään kovin erityisherkältä”. Hämmennyin kommentista, joka ilmaantui niin yllättäen nenän eteeni, mutta sain kuitenkin kysyttyä, mikä tähän vaikutelmaan oli johtanut.  Vastaus oli “olet jotenkin niin rennon oloinen”.

Tajusin, että aiemmat tekstini eivät käsittele lainkaan sitä, miten erityisherkkyys jokapäiväisessä elämässä näkyy (tai ei näy) ja oli yllättävän vaikea yhtäkkiä selventää sitä lounaspöydässä. Jäin kuitenkin pohtimaan asiaa ja inspiroiduin kirjoittamaan, sillä selvästi käsite on vielä hieman epäselvä ja harhaanjohtava. Edelliset herkkyyspostaukseni voivat ehkä antaa vaikutelman, että erityisherkkyyspiirteet olisivat koko ajan läsnä ja erottuisivat jokaiselle vastaantulijalle. Näin ei tietenkään ole, harvoin muutenkaan ilmennämme kaikkia luonteenpiirteitämme kaikkialla.

hsp4

Ensinnäkin, ylläolevaan keskusteluun viitaten, “rentous” tai se, että tulee helposti toimeen ihmisten kanssa ei poissulje erityisherkkyyttä tai toisinpäin. Erityisherkkä voi olla hyvinkin avoin ja helposti lähestyttävä. Erityisherkät eivät ole käytökseltään useinkaan kovin näkyvästi herkkiä, eivät (todennäköisesti) räjäytä tunnepankkiaan keskellä kävelykatua, eivät puhu pelkkiä syntyjä syviä tai säpsähtele silminnähden jokaista ääntä ja valoa. Erityisherkkä on ihan tavallinen tallaaja, kykenee sosialisointiin aivan kuten muutkin ja on usein vielä hyvin lahjakas siinä.  Herkkyys ylipäätään on haavoittuvampaa aluetta ihan jokaisessa ihmisessä, eikä sitä nosteta pöydälle kovin helposti arkisissa tilanteissa. Erityisherkkä ei todennäköisesti tuo herkkyyttään esille sen helpommin kuin muutkaan, mutta oma sisäinen kokemusmaailma voi ulkoisesta tyyneydestä huolimatta olla hyvin voimakasta ja kuormittavaakin.

Erityisherkkyyspiirteet voivat olla huomiota herättävämpiä lapsena, kun sosiaaliset normit, tunteiden hallinta ja selviytymiskeinot ovat vielä kehitysvaiheessa. Aikuisena nämä on kuitenkin yleensä opittu hallitsemaan kantapään kautta ‒ joskus niinkin hyvin, että herkkyys osataan sulkea täysin pois päivänvalosta. Erityisherkän voi olla itsekin vaikea tunnistaa herkkyyttään, jos lapsesta asti on omaksuttu, että voimakas reagointi  ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää.

On siis toisaalta ymmärrettävää, että erityisherkkyyttä on vaikea havaita ulkopuolelta satunnaisissa kohtaamisissa. Huomaan kuitenkin sosiaalisissa tilanteissa esiintyvän kaksi tiettyä kaavaa, jotka muistuttavat itseäni herkkyydestäni silloinkin, kun sitä ei ole sopivinta tuoda esille. Nämä esimerkit ehkä selventävät sitä, että erityisherkkyys ei ole ihmistä kokonaisvaltaisesti määrittelevä ominaisuus, vaan sillä on hermostollinen tausta ja siksi esimerkiksi vireys, ärsykkeiden vastaanotto ja tunteet voidaan kokea eri tavalla kuin vähemmän herkkä ne kokee.

hsp8

Rakastan olla ihmisten seurassa ja sosiaalinen, saan siitä todella paljon elämäniloa. Usein minulla on tapana olla hyvinkin intensiivisesti läsnä ihmisten seurassa ja joskus vien intensiivisyyden niin pitkälle, että kulutan energiani sadasta nollaan parissa hetkessä. Putoan silloin helposti kärryiltä keskusteluissa, vajoan johonkin oman kuplani sisään ja yritän sieltä käsin vaikuttaa skarpilta, vaikka mieli on jossain kaukana tilanteen tasalta. Keskittyminen on hajanaista ja huomio kiinnittyy kaikkeen epäolennaiseen ryppyisestä paidankauluksesta vinossa roikkuvaan seinätauluun. Kaipaan yleensä tässä kohtaa yksinäisyyteen sulattelemaan kaikkea prosessoimaani siksi aikaa, että olen taas saanut vireyteni tasattua. Tarve olla omiin oloihin vetäytyneenä kestää joskus tunteja, joskus päiviä. Tämä on siis ensimmäinen kaava.

Toinen kaava näyttäytyy niin, että kuormittuessani kierrokseni lähtevät kuumenemaan kahta kauheammin ja huomaan yhtäkkiä olevani estottomasti räpättävä huomion keskipiste, joka ei enää ymmärrä lopettaa ajoissa. Näin tapahtuu erityisesti uusien tuttavuuksien kanssa (mikä on sääli ensivaikutelman kannalta) tai tilanteissa, joissa on enemmän kuin kaksi tai kolme ihmistä yhtä aikaa. Kaikki on hysteerisen hauskaa, puheenaihetta riittää vaikka hiuskarvasta ja vielä kotonakin naurattaa omat (joskus kaverinkin) letkautukset. Tällöinkin usein paras vaihtoehto on olla hetki ihan keskenänsä, kunnes kierrokset ovat rauhoittuneet.

On toki on paljon tilanteita, joissa olo on täysin normaali ja tasainen, eikä kumpikaan näistä vaihtoehdoista toteudu. Erityisherkkäkään ei aina ja jatkuvasti reagoi niin erityisesti, vaikka onkin alttiimpi tällaisille tapauksille.

hsp3

Miksi uupuminen tai ylikierrokset pääsevät niin helposti yllättämään, vaikka tilanne olisi hyvin arkinen (puhumattakaan uusista ja jännittävistä tilanteista)? Ensinnäkin, erityisherkän ärsykkeiden vastaanottaminen on usein hyvin rajatonta ja kaikki ympärillä tapahtuva otetaan vastaan melko lailla suodattamatta. Ärsykkeiden tulva voi siis olla megalomaaninen esimerkiksi juhlissa, joissa on paljon ihmisiä, musiikkia, meininkiä ja menoa. Tai vaikka ihan meluisassa ruokalassa tai hektisessä työpaikassa. Lisäksi eri ihmisten tapaaminen herättää erilaisia tunnereaktioita ja kun ihmisiä on tarpeeksi paljon, tunteiden kirjo on yksi myllertävä sekamelska, josta ei tiedä, mihin sen purkaisi. Ulospäin vaikutelma saattaa kuitenkin olla ensimmäisen kaavan kohdalla väsynyt tai epäkiinnostunut, toisen kohdalla yli-innokas ja  ehkä huomionhakuinen. Ei siis välttämättä tule mieleen juuri erityisherkkyys.

Joskus kuormittumista ei huomaa lainkaan itse tilanteessa, mutta kotiin päästyä iskee vireyden romahdus tai toisaalta tarve purkaa kaikki ylivireys johonkin hyperaktiiviseen toimintaan. Itselläni näin käy esimerkiksi töihin tai opiskeluun liittyvissä sosiaalisissa kohtaamisissa, joissa on osattava toimia rauhassa ja keskittyneesti. Opiskeluun liittyvissä asiakastilanteissa olen saanut paljon kommenttia rauhallisesta olemuksestani, vaikka oma oloni on ollut tilanteessa, tai viimeistään tilanteen jälkeen, täysin päinvastainen.

hsp10

Erityisherkkyys tuleekin ulkopuolisille ehkä useammin selväksi kotioloissa kuin ihmisten ilmoilla. Omalla kohdallani ainakin tiedän, että perheeni ja läheisimmät ystäväni tunnistavat tasan herkkyyteni, mutta opiskelukaverit tai satunnaiset tuttavat eivät todennäköisesti heti liittäisi piirrettä minuun. En ole itse myöskään koskaan tunnistanut erityisherkkyyttä kenessäkään puolitutussa, mutta läheisempien ihmisten joukosta kyllä.

Erityisherkkyys ei siis ole jotain normaalista poikkeavaa siinä, ettei sen ilmenemiseen voisi  vaikuttaa tilannetekijöillä tai omalla käytöksellään. Ja kuten ensimmäisessä herkkyyspostauksessa korostin, kyseessä ei ole mikään häiriö. Esimerkiksi edellä mainittuja vireyden heittelyjä voi hyvinkin oppia omalla käytöksellään säätelemään. Seuraukset ovat paljon lievempiä silloin, kun muistan kiinnittää huomiota siihen, mihin keskityn ja kulutan energiaani vilkkaissa ympäristöissä.

Erityisherkkä on siis paljon muutakin kuin vain herkkä, vaikka monet piirteet tai käyttäytymistavat yhdistävätkin erityisherkkiä keskenään. Erityisherkän luonteenpiirteisiin ja olemukseen voi silti sisältyä kaikkea sitä, mitä vähemmän herkänkin ominaisuuksiin. Siksi on mahdotonta ulkoisen olemuksen perusteella osoittaa sormella, kuka on erityisherkkä ja kuka ei ‒ ei ole mitään tiettyä stereotypiaa siitä, millainen ihminen on erityisherkkä. Se on vähän sama kuin yrittäisi muodostaa stereotypian ihmisistä, joilla on tarkka näkö. Näen itse erityisherkkyyden ennemmin tapana kokea ja käsitellä asioita.

hsp7

Palatakseni vielä aiheesta käymiini keskusteluihin, yksi on erityisesti jäänyt positiivisena mieleen. Olin ollut harjoitteluuni liittyvässä palaverissa, jossa oli paljon uusia ihmisiä ja vaikeitakin, tunteita herättäviä aiheita käsiteltävänä. Olin suoriutunut tilanteesta rauhallisesti, mutta palaverin jälkeen huomasin olevani aivan levoton ja vaahtosin vielä tuntien kuluttua kollegalleni, miten joku sanoi sitä ja minä sanoin tätä ja yhdellä oli erikoinen kampaus ja kaikki oli niin wau. Jossain vaiheessa oma hihkumiseni alkoi jo hävettää, ja totesin, että nyt on taas kierrokset korkealla ja pitäisi osata rauhoittua. Selittelin, että aina käy näin.

Kollegani totesi, että “toisaalta se juuri tekee sinusta niin helposti lähestyttävän”. Mikä ihana kommentti. Ja niinhän se on. Herkkyys on inhimillisyyttä ja inhimillisyys on aina helposti lähestyttävää. Vaikka kaikissa tilanteissa ei ole sopivaa räiskyä ympäriinsä tai vetäytyä syvälle kuoreensa, useimmiten herkkyyden näyttäminen on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin sen piilottaminen muilta. On tervettä olla välillä vapaasti niin herkkä kuin on. Saada vaikuttaa juuri niin herkältä kuin hyvältä tuntuu.

❤ Inkeri

MUISTUTUKSENA, ALOE VERA -TUOTTEIDEN ARVONTAAN EHTII VIELÄKIN OSALLISTUA TÄÄLLÄ