Kiitos, kaunis peruspäivä

Se, että pystyn istumaan iltapäivää kauniisti sisustetussa kahvilassa ja juomaan teetä söpöstä lasista, on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Se, että nousen aamulla sängystä ja suuntaan kaupungille hoitamaan juoksevia asioita. Ostan uudet kengät hajonneiden tilalle ja juttelen myyjän kanssa, miten en enää koskaan osta kenkiä halvalla. Tulen kotiin, alan työstää uutta laulua ja intoilen, miten hyvä siitä tulee. Syön omatekemää ruokaa ja katson kaksi jaksoa koukuttavaa sisustusohjelmaa. Se on kaikkea muuta.

Jokaisessa näistä hetkistä takaraivossani kuiskaa kiitos. Vielä pari vuotta sitten näin ei ihan alvariinsa tapahtunut. Tavallinen oli vain tavallista. Ehkä jopa vähän tylsää. Kiitollisuus nousi ehkä huippuhetkistä ja tavoitteiden saavuttamisesta, mutta ei siitä kotiruuasta tai tasaisesta sunnuntaikävelystä. Ja kuitenkin kaikista suurin saavutus elämässä on ne ihan tavalliset hetket. Niitä kaipaa eniten silloin, kun elämästä katoaa kaikki se, mihin oli tottunut ja mikä oli itsestään selvää. Oikeastaan ainoastaan niitä kaipaa.

tee

On toisaalta sääli, että usein ihminen joutuu käymään läpi jotakin traagista ja pysäyttävää, ennen kuin kiitollisuus todella pääsee heräämään. Itselläni se oli sairastuminen, toisella se on tärkeän ihmisen menettäminen ja kolmannella jotakin ihan muuta. Toisaalta ilman sitä koettua menetyksen kontrastia ei kai voi tietää peruspäivänsä arvoa. Ehkä juuri se on näiden vastoinkäymisten yksi suuri opetus. Cherish what you have. Kaikki voi muuttua, miten tahansa, milloin tahansa.

Muutama kuukausi taaksepäin olin viettänyt jälleen viikonpäivät sängyn pohjalla ja puhuin äitini kanssa puhelimessa. Muistan sanoneeni, että mitään en ole taas pystynyt tekemään, mutta viikko ei ole missään nimessä ollut turha. Olen joka päivä kasvattanut arvostusta niitä ihan normaaleja päiviä kohtaan, kun on ihan normaali olo ja pystyy tekemään normaaleja asioita.

Vaikka oppitunti on ollut raskas, olen onnellinen, että nykyään jokaisena peruspäivänä kiitos on mieleni taustanauhalla.

Olen kiitollinen minussa heränneestä kiitollisuudesta.

❤ Inkeri

Elämä on sotkuista ja se on ihan ok

Elämä on etsimistä ja löytämistä. Varjoa ja valoa. Hoipertelevia ja määrätietoisia askelia. Tasapainon hakemista epätasapainon kautta. Nousuja ja laskuja. Kaikkea siltä väliltä. Silti näytämme usein ulospäin vain sen, mikä elämässämme sujuu ja hiljennämme somekanavat, kun asiat menevät solmuun. (Tai päivitämme kuvan täydellisestä kukka-asetelmasta, kun kameran takana vallitsee hallinnastamme karannut kaaos.)

En väitä itse toimineeni toisin, mutta joskus ihmettelen, miksi. Ihmiset ovat paljon mielenkiintoisempia säröineen. Elämän solmukohdat ovat lähtökohtaisesti ponnahduslautoja positiiviseen muutokseen ja henkiseen kasvuun, ja ilman niitä elämämme pysyisivät jatkuvasti tasaisen samanlaisina vailla kehittymisen mahdollisuuksia. Solmut tekevät elämästä juuri omannäköisensä ja tuovat mukanaan arvokasta elämänviisautta.

book-3979574_1280.jpg

Miksi piilotamme kompurointimme?

Ehkäpä on yleisesti hyväksyttävämpää kävellä suoraa tienvartta kuin hypellä ojien kautta. On sosiaalisesti korrektimpaa vastata mitä kuuluu -kysymykseen määrätietoisesti työ- ja opiskelutilanteestaan kuin myöntää olevansa hiukan hukassa. On ihailtavampaa kompastua huomaamattomasti kuin huomiota herättäen.

Kuitenkin silloin, kun oma elämä suistuu raiteeltaan, sitä toivoo näkevänsä myös muissa samaa inhimillisyyttä ja erehtyväisyyttä, jonka kriisi väistämättä tuo esiin itsessä. Sitä löytää yhtäkkiä syvemmän yhteyden niihin, jotka näyttävät haavoittuvuutensa ja sotkuisen puolen tarinastaan. Kaipaa epätäydellisyyttä ja selviytymistarinoita oman kasvunsa tueksi.

Elämä on sotkuista ja se on ihan ok

On vapauttavaa luopua siitä illuusiosta, että elämä olisi portaikko, joita kavutaan johdonmukaisesti ylöspäin ja horjahtaminen askelmalta olisi epäonnistuminen. Elämä on ennemminkin kirja, jonka jokainen aukeama paljastaa uuden sarjan tapahtumia ja sattumuksia. Kaikki yhtä tärkeitä kokonaisuuden kannalta. Jokainen sotku ja juonenkäänne sisältää merkityksen, joka ehkä avautuu kokijalleen vasta myöhemmässä luvussa.

Ollaan toisillemme aitoja tarinoita elämästä, ehjiä ja rikkinäisiä. Kerätään omista ojanpohjistamme luonnonkukkasia ja kannetaan niitä ylpeästi.

❤ Inkeri