Elämä on sotkuista ja se on ihan ok

Elämä on etsimistä ja löytämistä. Varjoa ja valoa. Hoipertelevia ja määrätietoisia askelia. Tasapainon hakemista epätasapainon kautta. Nousuja ja laskuja. Kaikkea siltä väliltä. Silti näytämme usein ulospäin vain sen, mikä elämässämme sujuu ja hiljennämme somekanavat, kun asiat menevät solmuun. (Tai päivitämme kuvan täydellisestä kukka-asetelmasta, kun kameran takana vallitsee hallinnastamme karannut kaaos.)

En väitä itse toimineeni toisin, mutta joskus ihmettelen, miksi. Ihmiset ovat paljon mielenkiintoisempia säröineen. Elämän solmukohdat ovat lähtökohtaisesti ponnahduslautoja positiiviseen muutokseen ja henkiseen kasvuun, ja ilman niitä elämämme pysyisivät jatkuvasti tasaisen samanlaisina vailla kehittymisen mahdollisuuksia. Solmut tekevät elämästä juuri omannäköisensä ja tuovat mukanaan arvokasta elämänviisautta.

book-3979574_1280.jpg

Miksi piilotamme kompurointimme?

Ehkäpä on yleisesti hyväksyttävämpää kävellä suoraa tienvartta kuin hypellä ojien kautta. On sosiaalisesti korrektimpaa vastata mitä kuuluu -kysymykseen määrätietoisesti työ- ja opiskelutilanteestaan kuin myöntää olevansa hiukan hukassa. On ihailtavampaa kompastua huomaamattomasti kuin huomiota herättäen.

Kuitenkin silloin, kun oma elämä suistuu raiteeltaan, sitä toivoo näkevänsä myös muissa samaa inhimillisyyttä ja erehtyväisyyttä, jonka kriisi väistämättä tuo esiin itsessä. Sitä löytää yhtäkkiä syvemmän yhteyden niihin, jotka näyttävät haavoittuvuutensa ja sotkuisen puolen tarinastaan. Kaipaa epätäydellisyyttä ja selviytymistarinoita oman kasvunsa tueksi.

Elämä on sotkuista ja se on ihan ok

On vapauttavaa luopua siitä illuusiosta, että elämä olisi portaikko, joita kavutaan johdonmukaisesti ylöspäin ja horjahtaminen askelmalta olisi epäonnistuminen. Elämä on ennemminkin kirja, jonka jokainen aukeama paljastaa uuden sarjan tapahtumia ja sattumuksia. Kaikki yhtä tärkeitä kokonaisuuden kannalta. Jokainen sotku ja juonenkäänne sisältää merkityksen, joka ehkä avautuu kokijalleen vasta myöhemmässä luvussa.

Ollaan toisillemme aitoja tarinoita elämästä, ehjiä ja rikkinäisiä. Kerätään omista ojanpohjistamme luonnonkukkasia ja kannetaan niitä ylpeästi.

❤ Inkeri

Tänään tarvitsin muistutuksen

meadow-811339_960_720 (2)Leuassani on arpi. Se on ollut siinä yli kymmenen vuotta ja sai alkunsa koulumatkasta, jona kaatusin pyörällä ja lensin leuka edellä asfalttiin. Silittelin juuri huomaamattani arpeani ja tilanne palasi mieleeni. Miten säikähdin, kun pyörä lähti alta, että kävisi pahasti. Ei käynyt – selvisin yhdellä lääkärikäynnillä, liimauksella ja vääntyneellä mummopyörällä. Arpi tietysti jäi, mutta hymyilen joka kerta, kun muistan sen alkuperän. Se muistuttaa oikeastaan ajanjaksosta, jolloin pyöräilin parhaiden ystävieni kanssa joka päivä kouluun ja takaisin, ja syventyessä jutteluihimme, pyöräily saattoi käydä holtittomaksi. Ne olivat tärkeitä, jokapäiväisiä hetkiä.

Kaikki menee ohi, ja juuri siksi jokainen hetki on äärettömän tärkeä.

Tavallaan jokaisesta elämänvaiheesta jää arpi. Oikea tai kuvitteellinen, mutta jälki kuitenkin. Se, mikä joskus säikäytti tai sai sydämen vereslihalle, saattaa vuosien päästä aiheuttaa hymyn tai liikutuksen kyyneleen. Ja se on hirmuisen kaunista. Ettei elämässä jää koskaan kiinni yhteen hetkeen ja yhteen tunteeseen. Elämä on virtausta, jossa tilanteet ja tunteet ovat jatkuvassa muutoksessa. Jotkut muuttuvat nopeampaa, jotkut ottavat enemmän aikaa. Jokainen hetki on kuitenkin mahdollisuus päästää irti vanhasta ja ottaa uutta tilalle. Jokainen päivä on uusi syntymä.

Haluan muistaa tämän silloin, kun itku ei näe loppua. Ja silloin, kun haluan tarttua ilooni täysillä. Kaikki menee ohi, ja juuri siksi jokainen hetki on äärettömän tärkeä.

Tänään tarvitsin muistutuksen.

❤ Inkeri

Kuva: Pixabay