Kiire ja suorittaminen tukahduttavat luontaisen herkkyytemme

Herkkyysteemasta ja etenkin erityisherkkyydestä puhutaan tällä hetkellä paljon ja olen huomannut sen aiheuttavan jonkin verran myös tuhahtelua ja vähättelyä. Halusin tuoda esiin oman näkökulmani siitä, miksi herkkyydestä on tärkeää juuri nyt herättää keskustelua ja pohtia, miksi se aiheuttaa vastareaktioita.

Herkkyyteen liitetään kulttuurissamme vahva negatiivinen leima, koska herkkyys koetaan vastakohtana pärjäämiselle, tehokkuudelle ja suorittamiselle. Moni on kasvanut malliin, jossa olet joko reipas tekijä tai herkkä nyhverö. Tämä ajattelumalli on perintöä historiastamme, jossa itsensä kuunteluun ei ollut mahdollisuutta ja reippaus oli ainoa keino selvitä hengissä. Koemme herkän inhimillisyyden helposti edelleen uhkana, vaikka syytä ei enää olisi.

Oman uupumukseni myötä herkkyyteni on ollut useampaan otteeseen suurennuslasin alla, ja olen hämmästyksekseni ymmärtänyt, että se on oikeastaan valtava voima, jonka puuttuessa juoksemme kovaa päin seinää. Herkkyys on juuri se puuttuva palanen, jota tehokkuutta ylistäessä ja kiireeseen hukkuessa ollaan kipeästi vailla. Yritämme usein kovalla ulkokuorella suojella herkkyyttämme, mutta voisi myös ajatella, että herkkyytemme on oikeastaan olemassa suojellakseen meitä.

Olen aiemmin kirjoittanut herkkyydestä erityisherkän näkökulmasta, mutta uskon, että ihan jokaisen terveydelle olisi tärkeää tutustua herkkyyteensä. Herkkyyden ollessa hyllyllä, alamme helposti suorittaa elämää ulkoa ohjatusti ja ohitamme olennaiset sisäiset viestit.

Kiire ei koskaan tuo herkkyyden valopuolia esiin.

Vaatii rohkeutta kuunnella näitä viestejä – omia tunteita, omaa ajan ottamisen tarvetta, itselleen sopivaa tekemisen ja olemisen välistä rytmiä – sekä olla samaan aikaan hyvin tietoinen siitä, että ympäristö odottaa tehokkuutta, nopeita reaktioita ja suuria suorituksia. Vauhti ei kuitenkaan takaa hyviä tuloksia, eikä varsinkaan ihanteellista terveydentilaa.

Mitä herkempi yksilö, sitä enemmän informaatiota ottaa ympäristöstään ja muista ihmisistä vastaan, ja sitä enemmän on myös tarve pysähtymiseen. Herkkä tarvitsee aikaa tarkkailuun, tunnusteluun, pohtimiseen, varmisteluun, ymmärtämiseen ja valmistautumiseen. Tämä luonnollisesti vaatii aikaa enemmän kuin suinpäin toimiminen, mutta johtaa usein luoviin, laajakatseisiin ja huolellisiin lopputuloksiin. Kiire ei koskaan tuo herkkyyden valopuolia esiin. Kun kaahataan koko ajan oman luonnollisen rytmin edellä, seuraa hermoston ylivirittyminen ja ylikuormitttuminen (eli krooninen stressi, joka on monelle ennemmin sääntö kuin poikkeus) – ja ollaan kaukana parhaasta potentiaalista.

Mielestäni käynnissä oleva uupumusepidemia ja kasvavat mielenterveysongelmat ovat yksi hälyttävä esimerkki siitä, että kiellämme vahvasti jonkin inhimillisen tarpeen. Vaikka ulospäin näyttäisikin selviävän tahdissa, jatkuva sisäisen ja ulkoisen maailman epätasapaino näkyy väistämättä jossakin. Seuraamukset voivat näkyä monenlaisina fyysisinä ja psyykkisinä oireina, vuosia jatkuessaan jopa pitkäaikaisena sairastumisena.

Herkkyyden paradoksi on siinä, että mitä enemmän hidastaa, sitä parempia tuloksia saa aikaan. Hidastamisen arvoa on viime vuosina onneksi alettu ymmärtää ja nostaa sen ansaitsemalle jalustalle hieman enemmän, mutta vielä on pitkä matka näiden arvojen toteutumiseen jokapäiväisessä arjessamme.

Herkkyys meissä jokaisessa sisältää sen persoonallisen, idearikkaan ja empaattisimman osan itseämme. Tuomalla herkkyyttämme tietoisuuteemme, heräämme hienovaraisemmille huomioille itsestämme ja ympäristöstämme. Näemme ongelmat selkeämmin, ja olemme avarakatseisempia ratkaisuille. Herkkyyttä vaalimalla kykenemme syväluotaavampaan ymmärrykseen siitä, millaista muutosta milloinkin tarvitaan. Herkkinä suhtaudumme myös toisiimme rakkaudellisesti ja tasavertaisina, koska suostumme näkemään sen saman inhimillisyyden muissa, joka itsessämmekin on.

Herkkyys mahdollistaa aidon läsnäolon ja kokemusrikkaamman elämän. Toisin sanoen, en näe yhtäkään syytä, miksi herkkyyden leima olisi synkkä.

❤ Inkeri

JOKAINEN UNELMA ON KASVUTEHTÄVÄ

Uskon, että kaikilla on joku unelma. Se voi olla säilynyt kirkkaana mielessä lapsuudesta saakka tai jäänyt vuosien varrella muiden suunnitelmien alle piiloon, mutta jossain kerroksien alla se elää suunnanmuutoksista piittaamatta. Ehkä se on jo toteutunutkin ja poikinut uusia unelmia tai on vielä odottamassa oikeaa hetkeä astua parrasvaloon. En usko kuitenkaan hetkeäkään, etteikö kaikkien unelmien kuuluisi toteutua. Jos unelma on todellinen, sitä tulee kuunnella. Jokainen unelma on kasvutehtävä. Ne näyttävät suuntaa, mitä kohti haluamme kehittyä.

Unelma tuntuu siltä, että minun kuuluu tavoitella sitä, koska se on tärkeä osa minua jo nyt. Se ei ole egon himoamaa ulkoista arvostusta tai hetken huumaa. Unelma on haluttu siitä huolimatta, ettei se toisi lisää ulkoista statusta. Sitä tavoitellessaan todellinen palkkio on se, että pääsee lähemmäs aitoa itseään.

IMG_5683 (2)

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, että uskon aidon kasvun suuntautuvan kohti sitä, mitä olimme lapsena (eikä toisinpäin!). Lapsena tiedämme, mitä tehdessämme olemme parhaassa yhteydessä itseemme, mikä vie koko kehon mennessään ja nostaa elämänenergiamme katonrajaan. Tiedämme, mikä on juuri meidän luontainen tapamme voida hyvin ja auttaa muita, miten parhaiten tuomme oman panoksemme paremman maailman luomiseen. Usein jossakin kehitysvaiheessa ulkoiset paineet ja ympäristön odotukset kuitenkin hämärtävät yhteytemme siihen voimakastahtoiseen pikkutyyppiin, jolla oli selvät sävelet ja elämänsuunta. Kun tavoittelee unelmaa, luo samalla takaisin tätä yhteyttä.

En silti usko, että unelmaa kannattaa ryhtyä toteuttamaan väkisin vääntäen millä tahansa hetkellä. On todennäköistä, että silloin epäonnistuu, jos kasvumatka kohti unelmaa jää puolitiehen. Kaukaiselta tuntuvaa haavetta ei ehkä olekaan tarkoituskaan toteuttaa juuri nyt, vaan seurata pienin askelin sitä polkua, jonka päässä palkinto odottaa. Sille tulee kyllä hetkensä.

Ensimmäinen askel on ottaa unelmat tosissaan. Unohtaa vähättely ja uskaltaa olla unelmansa kokoinen. Unelmat tuntuvat tärkeiltä (ja pelottavilta) syystä. Ne sisältävät hyvin haavoittuvaisen ja samalla kaikista autenttisimman version itsestämme.

❤ Inkeri