Miten ihmeellinen kokonaisuus onkaan ihminen

Koko blogini sai alkunsa keväällä 2017, kun terveyteni romahti. Pitkään varoitusmerkkejään väläytellyt uupumus vei ainakin osittain kirjaimellisesti jalat alta ja pakotti pysähtymään aloilleen. Järkytys siitä, etten ollutkaan kaikenkestävä ihmisrobotti, vaan ihan inhimillinen olento, joka voi sairastua, laittoi ajatuspyörät pyörimään aivan uudella tavalla ja tästä jonkinlaisesta heräämisen tilasta alkoi syntyä blogitekstejä. Olen jakanut ajatuksia sekä itse uupumuksesta että sen liikkeelle laittamista muista sivupolkupohdinnoista. Tekstihistoriastakin siis näkee, että tie on ollut pitkä ja kivinen uupumuksen rajoittaman elämän kanssa. Siksi halusinkin jakaa viimeisimmät yllättävät käänteet terveystilanteestani.

kirsikka.jpg

Kun uupumus alkoi toden teolla vaivata kaksi vuotta sitten, ravasin lääkärissä lääkäriltä päästyäni. Purskahtelin itkuun vastaanotoilla, kun kerroin miten väsynyt olen. Otettiin verikoetta ja sydänfilmiä. Lääkärirumbaa jatkui yli vuoden päivät, ja joka kerta sain saman tuomion: olet terve kuin pukki. Mitään fyysistä syytä loppumattomalle väsymykselle ei löydy, joten kyse täytyy olla mielenterveydestä. Koin itse, että mielenterveyteni oli hiuksen varassa nimenomaan siksi, että olin hakenut apua uupumukseen jokaisesta mahdollisesta tuutista, eikä kukaan osannut muuta kuin ihmetellä tilannettani kanssani. Nuori ihminen, eikä mitään jaksa. Lopulta ajauduin tilanteeseen, jossa olin jo liian uupunut selvittääkseni, miksi olin uupunut. Tyydyin siihen, että uupumukseni on jotain aivan kummallisen laatuista ja että lepäisin vain laakereillani, kunnes se menee ohi.

Siksi onkin mielenkiintoista, mitä tänä keväänä selvisi.

Kaksi vuotta vaikeaa uupumusta ja yhdeksän kuukautta työ- ja toimintakyvyttömyyttä myöhemmin sain vihdoin tietää, että olen kärsinyt koko ikäni raudanpuutoksesta. Kehoni siis oli jo lähtökohtaisesti melko heikoilla jalustimilla, kun elämäni hektisin (yliopisto-)vaihe käynnistyi. Tilanteen eskaloitumiseen tarvittiin lopulta “vain” kolme vuotta kiirettä ja siinä sivussa hiukan maaninen suhde urheilemiseen ja välinpitämättömyyttä ravitsemusasioihin. Kehoni väsyi sinnittelemään olemattomalla huolenpidolla ja olemattomilla rautavarastoilla.

Tämä kaikki siis selvisi yhdellä pienellä verikokeella ja vuosien takaisten terveystietojeni läpikäymisellä. Raudanpuutos. Olisipa joku niistä lukuisista lääkäreistä osannut tätä epäillä. Omalla kohdallani diagnoosiepäilyn nimittäin teki oma äitini, ja vedoten pitkään kärsimykseeni sain nipin napin lääkäriltäkin luvan mennä mittauttamaan ferritiiniarvoni.

mangolia

En kuitenkaan aio väittää, että yksin raudanpuutos on kaikkien viimeisimpien koettelemusteni takana. Onhan elämässäni ollut käynnissä suuret muutosten tuulet ja kasvun paikat, jotka ovat osaltaan lisänneet vettä myllyyn. Kuitenkin yhden rautaisen palikan puuttuminen on varmasti edesauttanut rakennelmieni lopullista romahtamista. Jatkuva, piinaava väsymys on koetellut psyykettäni ja psyyken rakoilu on syventänyt taas fyysisen uupumuksen kuilua. Ihminen on niin ihmeellisen kokonaisvaltainen.

Ymmärrän yhä paremmin, miten tärkeää omaa hyvinvointia on tarkastella monista eri näkökulmista ja miten pienestä virheasennosta dominopalaset voivat lähteä kaatuilemaan. Ymmärrän, että on tärkeää ottaa tosissaan kehon viestit ja toimia niiden mukaan. Uskoa erityisesti sitä viestiä, että kaikki ei ole kunnossa ja selvittää syyt. Oma intuitio on ihmisen paras lääkäri.

On muuten aika hienoa saada tietää, että uupumukseen on kuin onkin olemassa hoito, kun koko elämä ja minäkuva on pitkään rakentunut toipilaana olemisen ympärille. Voin vihdoin pikkupikkuhiljaa alkaa suunnitella normaalia elämää. Peukut siis ylös sille, että rauta alkaa tehdä tehtävänsä ja vapauttaa tämän elämänhaluisen tyttösen sohvan kahleista.

❤ Inkeri

Uupumus on kutsu kokonaisvaltaiseen muutokseen

Viisi kuukautta sitten pakkasin tavarani ja lähdin lapsuudenkotiini lepäämään. Pitkään taustalla kytenyt uupumus oli edennyt siihen pisteeseen, etten selvinnyt enää omasta arjestani. Olin hyvin kirjaimellisesti kuluttanut itseni loppuun ja seuraavat kuukaudet vietin seiniä tuijottaen, ymmärtämättä täysin itsekään, mitä ihmettä oli tapahtunut.

Näistä tunnelmista on tultu jo pitkä tie eteenpäin, ja matkan varrella vertaistarinat uupumuksesta ovat olleet äärettömän tärkeitä. Terveydenhuollossa olen kohdannut paljon ymmärtämättömyyttä tilannettani kohtaan, mutta kohtalotovereiden kertomukset ovat antaneet kaivattuja selityksiä omalle romahtamiselleni. Ne ovat tsempanneet eteenpäin epätoivon hetkillä ja rohkaisseet ottamaan vastaan sen muutoksen, jonka uupuminen tuo väistämättä tullessaan. Haluan siksi myös itse jakaa kokemuksiani loppuun palamisesta ja mahdollisesti siten auttaa muita samaa kokevia.

Mistä uupumuksessa on kyse?

Uupumus on voimakas merkki siitä, että niin fyysistä, psyykkistä kuin henkistä hyvinvointia on laiminlyöty – ollaan ehkäpä täysin hukassa itseltä ja siksi elämä vaatii pysähtymään. Uupumus on kuin rehellisen suorasanainen ystävä, joka koputtaa olalle ja toteaa, että nyt et taida enää jaksaa samaa rataa, joten lepääpä ihan kunnolla ja aloita sitten alusta.

Vaikka ulospäin uupumus näyttäytyy hyvin synkkänä – syvänä väsymyksenä, toimintakyvyn laskuna, pakkolepona, turhautumisena, ahdistuksena, päänsärkynä ja huonoina yöunina – sisältyy siihen valoisampikin puoli. Syvemmältä sanomaltaan uupumus on itseasiassa kovinkin hyväntahtoinen: se on omien tarpeiden huolellista kuulostelua, omien arvojen jalostamista, omalle rajallisuudelle ja inhimillisyydelle nöyrtymistä, vahingollisista ajattelutavoista irtipäästämistä ja kokonaisvaltaista itsestä huolehtimista. Kehon viestien kunnioittamista ja hyvinvoinnin nostamista korkeimmalle jalustalle.

Uupumus haluaa oikeastaan sanoa: tee sitä, mikä saa voimaan hyvin ja unohda muu.

Mitä loppuun palaminen mahdollistaa?

Uupumus antaa täysin uuden perspektiivin elämän perusasioiden merkitykselle. Se on opettanut arvostamaan tavallisia arkipäiviä. Ystäviä ja perhettä. Sitä, että on energiaa tehdä itselle tärkeitä asioita. Yksinkertaista elämää, kotia.

Turhat huolenaiheet ovat karisseet minimiin ja kiitollisuus on herännyt pieniä, arkisia ihmeitä kohtaan. Pysähtyminen on tehnyt näkyväksi, miten paljon minulla jo on. Ja toisaalta antanut mahdollisuuden keskittyä vain itseen, tutustua siihen tyyppiin, joka löytyy kuormittuneen pinnan alta. Hioa tulevaisuudensuunnitelmia omia haaveita kuunnellen ja muuttaa elämää vähän enemmän itseni näköiseksi.

Ennen kaikkea uupumus on antanut luvan levätä keskellä kiireistä maailmaa ja huomata, että sitä olen oikeastaan kaivannut jo kauan.

Voimia kaikille uupuneille ja uupuneiden läheisille,

❤ Inkeri