Kiitos, kaunis peruspäivä

Se, että pystyn istumaan iltapäivää kauniisti sisustetussa kahvilassa ja juomaan teetä söpöstä lasista, on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Se, että nousen aamulla sängystä ja suuntaan kaupungille hoitamaan juoksevia asioita. Ostan uudet kengät hajonneiden tilalle ja juttelen myyjän kanssa, miten en enää koskaan osta kenkiä halvalla. Tulen kotiin, alan työstää uutta laulua ja intoilen, miten hyvä siitä tulee. Syön omatekemää ruokaa ja katson kaksi jaksoa koukuttavaa sisustusohjelmaa. Se on kaikkea muuta.

Jokaisessa näistä hetkistä takaraivossani kuiskaa kiitos. Vielä pari vuotta sitten näin ei ihan alvariinsa tapahtunut. Tavallinen oli vain tavallista. Ehkä jopa vähän tylsää. Kiitollisuus nousi ehkä huippuhetkistä ja tavoitteiden saavuttamisesta, mutta ei siitä kotiruuasta tai tasaisesta sunnuntaikävelystä. Ja kuitenkin kaikista suurin saavutus elämässä on ne ihan tavalliset hetket. Niitä kaipaa eniten silloin, kun elämästä katoaa kaikki se, mihin oli tottunut ja mikä oli itsestään selvää. Oikeastaan ainoastaan niitä kaipaa.

tee

On toisaalta sääli, että usein ihminen joutuu käymään läpi jotakin traagista ja pysäyttävää, ennen kuin kiitollisuus todella pääsee heräämään. Itselläni se oli sairastuminen, toisella se on tärkeän ihmisen menettäminen ja kolmannella jotakin ihan muuta. Toisaalta ilman sitä koettua menetyksen kontrastia ei kai voi tietää peruspäivänsä arvoa. Ehkä juuri se on näiden vastoinkäymisten yksi suuri opetus. Cherish what you have. Kaikki voi muuttua, miten tahansa, milloin tahansa.

Muutama kuukausi taaksepäin olin viettänyt jälleen viikonpäivät sängyn pohjalla ja puhuin äitini kanssa puhelimessa. Muistan sanoneeni, että mitään en ole taas pystynyt tekemään, mutta viikko ei ole missään nimessä ollut turha. Olen joka päivä kasvattanut arvostusta niitä ihan normaaleja päiviä kohtaan, kun on ihan normaali olo ja pystyy tekemään normaaleja asioita.

Vaikka oppitunti on ollut raskas, olen onnellinen, että nykyään jokaisena peruspäivänä kiitos on mieleni taustanauhalla.

Olen kiitollinen minussa heränneestä kiitollisuudesta.

❤ Inkeri

Tänään tarvitsin muistutuksen

meadow-811339_960_720 (2)Leuassani on arpi. Se on ollut siinä yli kymmenen vuotta ja sai alkunsa koulumatkasta, jona kaatusin pyörällä ja lensin leuka edellä asfalttiin. Silittelin juuri huomaamattani arpeani ja tilanne palasi mieleeni. Miten säikähdin, kun pyörä lähti alta, että kävisi pahasti. Ei käynyt – selvisin yhdellä lääkärikäynnillä, liimauksella ja vääntyneellä mummopyörällä. Arpi tietysti jäi, mutta hymyilen joka kerta, kun muistan sen alkuperän. Se muistuttaa oikeastaan ajanjaksosta, jolloin pyöräilin parhaiden ystävieni kanssa joka päivä kouluun ja takaisin, ja syventyessä jutteluihimme, pyöräily saattoi käydä holtittomaksi. Ne olivat tärkeitä, jokapäiväisiä hetkiä.

Kaikki menee ohi, ja juuri siksi jokainen hetki on äärettömän tärkeä.

Tavallaan jokaisesta elämänvaiheesta jää arpi. Oikea tai kuvitteellinen, mutta jälki kuitenkin. Se, mikä joskus säikäytti tai sai sydämen vereslihalle, saattaa vuosien päästä aiheuttaa hymyn tai liikutuksen kyyneleen. Ja se on hirmuisen kaunista. Ettei elämässä jää koskaan kiinni yhteen hetkeen ja yhteen tunteeseen. Elämä on virtausta, jossa tilanteet ja tunteet ovat jatkuvassa muutoksessa. Jotkut muuttuvat nopeampaa, jotkut ottavat enemmän aikaa. Jokainen hetki on kuitenkin mahdollisuus päästää irti vanhasta ja ottaa uutta tilalle. Jokainen päivä on uusi syntymä.

Haluan muistaa tämän silloin, kun itku ei näe loppua. Ja silloin, kun haluan tarttua ilooni täysillä. Kaikki menee ohi, ja juuri siksi jokainen hetki on äärettömän tärkeä.

Tänään tarvitsin muistutuksen.

❤ Inkeri

Kuva: Pixabay