Kiitos, kaunis peruspäivä

Se, että pystyn istumaan iltapäivää kauniisti sisustetussa kahvilassa ja juomaan teetä söpöstä lasista, on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Se, että nousen aamulla sängystä ja suuntaan kaupungille hoitamaan juoksevia asioita. Ostan uudet kengät hajonneiden tilalle ja juttelen myyjän kanssa, miten en enää koskaan osta kenkiä halvalla. Tulen kotiin, alan työstää uutta laulua ja intoilen, miten hyvä siitä tulee. Syön omatekemää ruokaa ja katson kaksi jaksoa koukuttavaa sisustusohjelmaa. Se on kaikkea muuta.

Jokaisessa näistä hetkistä takaraivossani kuiskaa kiitos. Vielä pari vuotta sitten näin ei ihan alvariinsa tapahtunut. Tavallinen oli vain tavallista. Ehkä jopa vähän tylsää. Kiitollisuus nousi ehkä huippuhetkistä ja tavoitteiden saavuttamisesta, mutta ei siitä kotiruuasta tai tasaisesta sunnuntaikävelystä. Ja kuitenkin kaikista suurin saavutus elämässä on ne ihan tavalliset hetket. Niitä kaipaa eniten silloin, kun elämästä katoaa kaikki se, mihin oli tottunut ja mikä oli itsestään selvää. Oikeastaan ainoastaan niitä kaipaa.

tee

On toisaalta sääli, että usein ihminen joutuu käymään läpi jotakin traagista ja pysäyttävää, ennen kuin kiitollisuus todella pääsee heräämään. Itselläni se oli sairastuminen, toisella se on tärkeän ihmisen menettäminen ja kolmannella jotakin ihan muuta. Toisaalta ilman sitä koettua menetyksen kontrastia ei kai voi tietää peruspäivänsä arvoa. Ehkä juuri se on näiden vastoinkäymisten yksi suuri opetus. Cherish what you have. Kaikki voi muuttua, miten tahansa, milloin tahansa.

Muutama kuukausi taaksepäin olin viettänyt jälleen viikonpäivät sängyn pohjalla ja puhuin äitini kanssa puhelimessa. Muistan sanoneeni, että mitään en ole taas pystynyt tekemään, mutta viikko ei ole missään nimessä ollut turha. Olen joka päivä kasvattanut arvostusta niitä ihan normaaleja päiviä kohtaan, kun on ihan normaali olo ja pystyy tekemään normaaleja asioita.

Vaikka oppitunti on ollut raskas, olen onnellinen, että nykyään jokaisena peruspäivänä kiitos on mieleni taustanauhalla.

Olen kiitollinen minussa heränneestä kiitollisuudesta.

❤ Inkeri

Olisinpa vähän enemmän niin kuin puut

Ihailen puita. Ne seisovat tukevasti omilla juurillaan, samalla kurottaen oksiaan itsevarmasti uusiin suuntiin. Ne osaavat elää elämän luontaisissa sykleissä ollen vuorotellen hiljaisia ja riisuttuja sekä eloisia ja värikkäitä – päästää irti vanhasta ja luoda uutta. Joka vuosi tasaisen varmasti ne kasvavat hiukan viisaammiksi ja vahvemmiksi. Ne eivät hötkyile tai yritä, ja silti ne luovat jatkuvasti elämää ja täyttävät tehtävänsä.

puut.jpg

Olisinpa vähän enemmän niin kuin puut

Aloitin hiljattain tanssiliiketerapian, jossa terapeuttini hetken ajatustulvaani kuunneltuaan ehdotti, että harjoittelisimme maadoittumista. Maadoittumista omaan kehoon, tulemista lähemmäs omaa itseään, omien juurien vahvistamista. Maadoittuminen on vastakohta ajatusten aallokossa ajelehtimiselle, johon itse ainakin liian helposti ajaudun. Maadoittuminen siirtää huomion kehollisuuteen ja auttaa päästämään irti mielen päällä risteilevistä huolenaiheista. Se on tässä ja nyt -hetkeen palaamista, ja lisää kokemusta siitä, ettei ole mitään hätää, kaikki järjestyy.

Länsimaalaisessa hektisessä elämäntyylissä maanläheisyys on aliarvostettua. Ollaan niin tottuneita viuhtomaan moneen suuntaan yhtä aikaa, ettei maadoittumisen tarvetta välttämättä edes tunnisteta. Ollaan kuin puita, jotka kasvattavat latvustoaan hurjaa vauhtia, mutta unohdetaan lujittaa juuria samassa suhteessa. Kuitenkaan puutkaan eivät pysyisi pystyssä, jos niiden kaikki energia virtaisi vain oksien ja lehdistön runsastuttamiseen. Puolet niiden kasvusta tapahtuu maan alla.

puut11

Maadoittuminen on olemista itsessä

Ihmisellä, kuten kaikkialla luonnossa, on sisäsyntyinen tarve olemisen ja tekemisen väliseen rytmiin, ja liian paljon jompaakumpaa ajaa epätasapainoon. Olemisen hetket ovat maadoittumista. Ne voivat olla hetkiä luonnon keskellä tai rauhallisessa joogasalissa. Hidastamista tavallisten arkiaskareiden ääreen tai syventymistä rakkaaseen harrastukseen. Irtipäästämistä tavoitteellisuudesta ja läsnäoloa omassa hengityksessä.

Learn character from trees, value from roots and change from leaves. – Tasneem Hameed

Juuriaan vaalinut ihminen tuntee itsensä sisältä käsin ja on siksi kykenevä seisomaan tukevasti omilla jaloillaan. Toisten käsivarsiin ei ole tarvetta ripustautua, vaan yhteys muihin luodaan syvemmällä juuritasolla. Maadoittuneena voi luottaa siihen, että selviää myrskytuulista, jotka huojuttavat latvaa, sillä tärkeimmät voimavarat ovat tuulten suojassa maan alla.

❤ Inkeri