Miten ihmeellinen kokonaisuus onkaan ihminen

Koko blogini sai alkunsa keväällä 2017, kun terveyteni romahti. Pitkään varoitusmerkkejään väläytellyt uupumus vei ainakin osittain kirjaimellisesti jalat alta ja pakotti pysähtymään aloilleen. Järkytys siitä, etten ollutkaan kaikenkestävä ihmisrobotti, vaan ihan inhimillinen olento, joka voi sairastua, laittoi ajatuspyörät pyörimään aivan uudella tavalla ja tästä jonkinlaisesta heräämisen tilasta alkoi syntyä blogitekstejä. Olen jakanut ajatuksia sekä itse uupumuksesta että sen liikkeelle laittamista muista sivupolkupohdinnoista. Tekstihistoriastakin siis näkee, että tie on ollut pitkä ja kivinen uupumuksen rajoittaman elämän kanssa. Siksi halusinkin jakaa viimeisimmät yllättävät käänteet terveystilanteestani.

kirsikka.jpg

Kun uupumus alkoi toden teolla vaivata kaksi vuotta sitten, ravasin lääkärissä lääkäriltä päästyäni. Purskahtelin itkuun vastaanotoilla, kun kerroin miten väsynyt olen. Otettiin verikoetta ja sydänfilmiä. Lääkärirumbaa jatkui yli vuoden päivät, ja joka kerta sain saman tuomion: olet terve kuin pukki. Mitään fyysistä syytä loppumattomalle väsymykselle ei löydy, joten kyse täytyy olla mielenterveydestä. Koin itse, että mielenterveyteni oli hiuksen varassa nimenomaan siksi, että olin hakenut apua uupumukseen jokaisesta mahdollisesta tuutista, eikä kukaan osannut muuta kuin ihmetellä tilannettani kanssani. Nuori ihminen, eikä mitään jaksa. Lopulta ajauduin tilanteeseen, jossa olin jo liian uupunut selvittääkseni, miksi olin uupunut. Tyydyin siihen, että uupumukseni on jotain aivan kummallisen laatuista ja että lepäisin vain laakereillani, kunnes se menee ohi.

Siksi onkin mielenkiintoista, mitä tänä keväänä selvisi.

Kaksi vuotta vaikeaa uupumusta ja yhdeksän kuukautta työ- ja toimintakyvyttömyyttä myöhemmin sain vihdoin tietää, että olen kärsinyt koko ikäni raudanpuutoksesta. Kehoni siis oli jo lähtökohtaisesti melko heikoilla jalustimilla, kun elämäni hektisin (yliopisto-)vaihe käynnistyi. Tilanteen eskaloitumiseen tarvittiin lopulta “vain” kolme vuotta kiirettä ja siinä sivussa hiukan maaninen suhde urheilemiseen ja välinpitämättömyyttä ravitsemusasioihin. Kehoni väsyi sinnittelemään olemattomalla huolenpidolla ja olemattomilla rautavarastoilla.

Tämä kaikki siis selvisi yhdellä pienellä verikokeella ja vuosien takaisten terveystietojeni läpikäymisellä. Raudanpuutos. Olisipa joku niistä lukuisista lääkäreistä osannut tätä epäillä. Omalla kohdallani diagnoosiepäilyn nimittäin teki oma äitini, ja vedoten pitkään kärsimykseeni sain nipin napin lääkäriltäkin luvan mennä mittauttamaan ferritiiniarvoni.

mangolia

En kuitenkaan aio väittää, että yksin raudanpuutos on kaikkien viimeisimpien koettelemusteni takana. Onhan elämässäni ollut käynnissä suuret muutosten tuulet ja kasvun paikat, jotka ovat osaltaan lisänneet vettä myllyyn. Kuitenkin yhden rautaisen palikan puuttuminen on varmasti edesauttanut rakennelmieni lopullista romahtamista. Jatkuva, piinaava väsymys on koetellut psyykettäni ja psyyken rakoilu on syventänyt taas fyysisen uupumuksen kuilua. Ihminen on niin ihmeellisen kokonaisvaltainen.

Ymmärrän yhä paremmin, miten tärkeää omaa hyvinvointia on tarkastella monista eri näkökulmista ja miten pienestä virheasennosta dominopalaset voivat lähteä kaatuilemaan. Ymmärrän, että on tärkeää ottaa tosissaan kehon viestit ja toimia niiden mukaan. Uskoa erityisesti sitä viestiä, että kaikki ei ole kunnossa ja selvittää syyt. Oma intuitio on ihmisen paras lääkäri.

On muuten aika hienoa saada tietää, että uupumukseen on kuin onkin olemassa hoito, kun koko elämä ja minäkuva on pitkään rakentunut toipilaana olemisen ympärille. Voin vihdoin pikkupikkuhiljaa alkaa suunnitella normaalia elämää. Peukut siis ylös sille, että rauta alkaa tehdä tehtävänsä ja vapauttaa tämän elämänhaluisen tyttösen sohvan kahleista.

❤ Inkeri

Kiitos, kaunis peruspäivä

Se, että pystyn istumaan iltapäivää kauniisti sisustetussa kahvilassa ja juomaan teetä söpöstä lasista, on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Se, että nousen aamulla sängystä ja suuntaan kaupungille hoitamaan juoksevia asioita. Ostan uudet kengät hajonneiden tilalle ja juttelen myyjän kanssa, miten en enää koskaan osta kenkiä halvalla. Tulen kotiin, alan työstää uutta laulua ja intoilen, miten hyvä siitä tulee. Syön omatekemää ruokaa ja katson kaksi jaksoa koukuttavaa sisustusohjelmaa. Se on kaikkea muuta.

Jokaisessa näistä hetkistä takaraivossani kuiskaa kiitos. Vielä pari vuotta sitten näin ei ihan alvariinsa tapahtunut. Tavallinen oli vain tavallista. Ehkä jopa vähän tylsää. Kiitollisuus nousi ehkä huippuhetkistä ja tavoitteiden saavuttamisesta, mutta ei siitä kotiruuasta tai tasaisesta sunnuntaikävelystä. Ja kuitenkin kaikista suurin saavutus elämässä on ne ihan tavalliset hetket. Niitä kaipaa eniten silloin, kun elämästä katoaa kaikki se, mihin oli tottunut ja mikä oli itsestään selvää. Oikeastaan ainoastaan niitä kaipaa.

tee

On toisaalta sääli, että usein ihminen joutuu käymään läpi jotakin traagista ja pysäyttävää, ennen kuin kiitollisuus todella pääsee heräämään. Itselläni se oli sairastuminen, toisella se on tärkeän ihmisen menettäminen ja kolmannella jotakin ihan muuta. Toisaalta ilman sitä koettua menetyksen kontrastia ei kai voi tietää peruspäivänsä arvoa. Ehkä juuri se on näiden vastoinkäymisten yksi suuri opetus. Cherish what you have. Kaikki voi muuttua, miten tahansa, milloin tahansa.

Muutama kuukausi taaksepäin olin viettänyt jälleen viikonpäivät sängyn pohjalla ja puhuin äitini kanssa puhelimessa. Muistan sanoneeni, että mitään en ole taas pystynyt tekemään, mutta viikko ei ole missään nimessä ollut turha. Olen joka päivä kasvattanut arvostusta niitä ihan normaaleja päiviä kohtaan, kun on ihan normaali olo ja pystyy tekemään normaaleja asioita.

Vaikka oppitunti on ollut raskas, olen onnellinen, että nykyään jokaisena peruspäivänä kiitos on mieleni taustanauhalla.

Olen kiitollinen minussa heränneestä kiitollisuudesta.

❤ Inkeri