MITÄ JOS SAIRASTUMINEN ONKIN SUURI MAHDOLLISUUS?

Tällä kertaa seuraa jokseenkin vakavaa puhetta ja osittain sairaskertomustakin, joten jos mieli kaipaa ennemmin sateenkaaren värejä ja kultahippusadetta, kannattaa kääntyä kannoillaan än yy tee nyt.

Haluan kirjoittaa itseäni erityisesti viimeisen vuoden aikana koskettaneesta aiheesta –sairastumisesta ja kasvusta. Haluan jakaa omaa kokemustani ja samalla muistuttaa jokaista, joka juuri nyt kamppailee terveytensä vuoksi, että sairastumisessa on aina suuri mahdollisuus.

Kirjoitin kasvusta ja sen merkityksestä oman elämän ja itsensä löytämiselle jo aiemmin. Kirjoitin silloin, ettei mikään kasva ilman sadetta. Mitä on sade?

sairaus1

Jokaiselle sade näyttäytyy eri tavalla. Itselleni se on ollut syvää uupumusta, kehon ja mielen masentumista, jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän toinen toisensa aiheuttaneita. Viime keväänä pitkän vastaan hankoilun jälkeen olin valmis myöntämään, että en ole elämäni kunnossa. Olin pitkään ollut väsynyt kaikkeen, mitä teen, velvollisuudet ja päätöksenteot tuntuivat mahdottomilta vaatimuksilta ja ajoittain pystymättömyyden kokemukset ajoivat paniikkikohtauksiin asti.

Lopulta tajusin, ettei ole enää pakko.

Lopulta tuli se helpotuksen päivä, kun tajusin, ettei ole enää pakko jaksaa samaa rataa. Samassa hetkessä, kun päästin irti pakottamisesta, kehoni antoi periksi ja aiemmin hyvinkin aktiivinen opiskelu, urheilu ja työnteko eivät olleet enää vaihtoehtoja. Tässä kohtaa en jaksanut edes harmitella asiaa, olin vain helpottunut, että saan pysähtyä. Niinpä kesä meni keskittyen  palautumiseen, omaan hyvinvointiin, niihin asioihin, jotka antavat minulle energiaa ja välttäen kaikkea, mikä voisi kuluttaa entisestään. Tällöin myös blogi sai alkunsa yhtenä itseilmaisuni ja ajatusteni jäsentämisen kanavana.

Olisin voinut vaipua epätoivoon romahduksesta, jota en todellakaan odottanut kohdalleni juuri nyt. Koko ajan näin kuitenkin tilanteen laajemmin kuin mekaaninen yhteiskuntamme, jonka papereilla olen keväästä asti ollut läjä diagnooseja. Näin vuosien lumipalloefektin, jossa olin kerännyt itselleni kuormaa, jatkanut matkaa sen painosta huolimatta ja kuitenkin lumipallon kasvaessa tarpeeksi suureksi painovoima oli voittanut ja olin tömähtänyt rinteen pohjalle aloittamaan alusta. Olin saanut mahdollisuuden ravistella lumet niskasta ja aloittaa alusta.

Uupumukseni on ollut oma rakas sateeni. 

Diagnoosit ovat olleet tärkeitä saadakseni kaiken sen avun ja tuen, mitä olen tarvinut, mutta henkilökohtaisesti ne eivät ole missään vaiheessa merkinneet itselleni mitään. Ne eivät ole määrittäneet sitä, mistä on kyse. Ainoastaan merkityksellistä on ollut se, miksi koen tämän kaiken ja miksi nyt. Miksi nyt on aika tyhjentää pöytä ja ottaa aikalisä?

Elämä ohjaa aina siihen suuntaan, joka kasvattaa meitä lähemmäs sitä totuutta, mitä kaikkien panssariemme alla olemme. Uupumukseni, masennukseni, henkinen tienristeykseni, kasvukohtani, miksi sitä nimittääkin, on ollut oma rakas ja elintärkeä sateeni, joka auttaa minua kasvattamaan entistä vahvammat juuret, kurottamaan korkeammalle maailmankaikkeuteen, lopulta avaamaan sieluni suojana olleet terälehdet ja näyttämään niiden kaikki värit.

Mitä uupumukseni tällä hetkellä tarkoittaa? Se tarkoittaa yksinkertaisesti, etten jaksa niin kuin ennen. Vanhasta tottumuksesta saatan raapustaa kalenterin täyteen menoja, kunnes muistan, että enhän minä pystykään. En jaksa olla kovin aloitteellinen, en jaksa keskittyä, enkä olla yhtä sosiaalinen kuin ennen. Joinain päivinä en jaksa lähteä kotiovesta. Ja joskus taas on useitakin päiviä putkeen, kun jaksamiseni on lähes normaalia.

Tiedän, että voimani palautuvat juuri silloin, kun olen siihen valmis.

Vaikka sanon, etten jaksa “kuin ennen”, en kuitenkaan haaveile siitä, että palaisin täysin ennalleni. Kaikki kokemani on ollut vahva merkki, että jokin tähänastisessa elämässäni ei ole toiminut. Toisin sanoen, en ole itse toiminut omaksi parhaakseni. Toipuakseni minun tarvitsee siis ratkaista, mihin uuteen suuntaan elämä minua koittaa työntää sen sijaan, että talloisin uudelleen samaa polkua, jonka kuoppiin olen jo kertaalleen kompastunut.

Olen jo oivaltanut paljon siitä, missä minulla on ollut kehittymistä tässä elämän murroskohdassa. Olen käynyt läpi koko elämänhistoriaani ja muun muassa pyrkinyt eroon suorittamisesta (pitkälti pakon sanelemana), tutustunut herkkyyteeni, opetellut kuuntelemaan itseäni sekä viimeisimpänä muuttanut ravintotottumuksiani (myös tästä tulossa postaus!). Ja paljon muuta. Vielä oivallukseni eivät ole kuitenkaan riittäneet avaamaan kaikkia niitä lukkoja, jotka pidättelevät energiaani otteessaan. Mutta tiedän, että voimani palautuvat juuri silloin, kun olen siihen valmis. Ei ole syytä kiirehtiä.

En tarkoita silti, että energioita odotellessa pitäisi täysin passivoitua, vaikka armollisuus oman jaksamisen suhteen onkin elintärkeää. Uskon, että kaikki sairastuminen, fyysinen tai psyykkinen, on tarkoitettu tuomaan meidät lähemmäs omia kipujamme, omia hoitamattomia haavojamme. Sairastuminen pakottaa tiputtamaan ne panssarit, joista on tullut liian raskaita kantaa ja kohtaamaan niiden alle piilotettu haavoittuvuutemme ja olla sen paras ystävä.

Sairaus myös pysyy meissä niin kauan, kun emme kohtaa sitä negatiivista energiaa, joka on saanut kehomme voimaan pahoin. Parantuaksemme se kaikki täytyy tunnustaa ja tuntea satasella. Myös aito itseilmaisu on paranemisen kannalta ehdottoman tärkeää. Täytyy tehdä sitä, mitä tuntee ja olla tekemättä sitä, mikä ei tunnu missään. Ja sitä kautta lisätä rakkautta. Olla se rakkaus, joka oli päässyt unohtumaan. Ja lopulta huomata, että sairauteen johtanut energia on vapautunut ja tilalla virtaa taas oma voimamme, elämänenergia, rakkaus.

sairaus22.jpg

Toivon rohkeutta jokaiselle sairautta kokevalle. Toivon rohkeutta kohdata ne asiat, jotka vaativat muutosta ja rohkeutta katsoa omaa totuutta silmiin. Toivon myös, että yhteiskuntamme kannustaisi enemmän näkemään sairauteen johtaneet syyt ja muutoksen mahdollisuuden sen sijaan, että spottivalo olisi pelkissä pinnallisissa oireissa. Kun käteemme lyödään vain mustaa valkoisella diagnooseistamme ja ainoaksi lohduksi lääkeresepti, on riski toivottomuuteen ja sairauteen identifioitumiseen suuri.

Sairastuminen on kuitenkin yksi suurimpia mahdollisuuksia. Se on mahdollisuus kasvuun ja tärkeä osa jokaista tarinaa. Vaikka suru ja turhautuminen ovat osa prosessia, olen lopulta kiitollinen siitä, mitä koen ja tiedän, että se vie ainoastaan eteenpäin sinne, minne juuri nyt minun on tärkeää päästä. Olen ottanut jo pitkän harppauksen oikeaan suuntaan.

❤ Inkeri

12 thoughts on “MITÄ JOS SAIRASTUMINEN ONKIN SUURI MAHDOLLISUUS?

  1. Upea postaus sydämeen vetoavine kuvineen Inkeri ! Olemme näemmä samassa vaiheessa ..ja veneessä. Joten I feel U sister! Mennään päivä kerrallaan..ei tässä muutakaan voi 🙂

    Like

    1. Oi kiitos kommentista VeliK! 😍 Ja niin se on, pieniä askelia ja ilon irti ottamista niistä. Ja sun blogi inspiroi itse asiassa kirjottamaan lopulta tästä aiheesta, joten kiitos paljon siitä! 🙏

      Liked by 1 person

      1. Oi kiitos itsellesi, nyt olen kyllä erittäin otettu! Luovuus ja värikäs sielusi hehkuu blogistasi, eli on varmasti juurikin sinun näköinen ! Keep up the good work 🙂 Pysytellään linjoilla!

        Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s