VAIN PUOLIKAS JÄLJELLÄ

Ensinnäkin, KIITOS kaikille #aidotkasvot-haasteeseen osallistuneille, tulin tosi iloiseksi jokaisesta aidosta kuvasta, olette ihania! Haasteeseen kannattaa ehdottomasti edelleen osallistua, tästä tulossa lisää infoa myöhemmin! Jään innolla odottelemaan kuvianne. Jos haaste ei ole vielä tuttu, käy tsekkaamassa edellinen postaus.

wp-image--674557679.
Tällä kertaa ajattelin kuitenkin kertoa Ruotsin kuulumisia. Yhtäkkiä tuli melkein kiire päivittää vaihtokokemuksia, koska kauhukseni tajusin, että ENÄÄ ON PUOLIKAS jäljellä. (Oikeasti alle, mutta sitä en uskalla vielä ääneen sanoa.) Tämä tosiasia kolahti tajuntaan noin viikko sitten, kun pohdin käytännöllisintä ja taloudellisesti järkevintä ajankohtaa muuttaa takaisin Turkuun. Se tuleekin hurjan nopeaan.

Psst, edellisiä kirjoituksia vaihtoa koskien voit lukea täältä, täältä  ja täältä!

Toisaalta oli hyvä herätä siihen todellisuuteen, ettei täällä viehättävässä pikkukaupungissa loputtomiin vietellä auvoista vaihtoelämää. Aloimme ystävien kanssa tehdä reissuaikatauluja tositarkoituksella ja toteuttaa vain puheeksi jääneitä sunnitelmia. Kuvasaldoa on kerääntynyt matkan varrelta siinä sivussa ja ne puhukoot puolestaan. Kuvat ovat Gävlestä, vanhasta Uppsalasta ja Tukholmasta. Eilen varattiin junat Osloon ja vielä haaveissa siintää ainakin Lapin reissu ennen Suomeen paluuta.

wp-image-1655627137

Opiskelut ovat muuttuneet koko ajan mielenkiintoisemmiksi. Aluksi turhan helppona pitämäni englannin kurssi osoittautuikin hyödylliseksi kielioppikylvyksi ja logopedian tiimoilta olen päässyt avartamaan näkemystäni ääniterapeutin työstä. Opiskeluprojektini myötä pääsin haastattelemaan ääniterapeutti/laulajaa Tukholmasta, ja tapaaminen osoittautui niin inspiroivaksi, että järjestin uuden haastattelun parin viikon päähän – pääsen jopa testaamaan voice massagea ensimmäistä kertaa elämässä! Sain myös yliopistolta sähköpostiin ilmoituksen, että pari opettajaa etsii lyhytaikaista voice coachia itselleen ja olisi unelma päästä tähän hommaan. Toivon, ettei aikatauluni (tai ruotsin kielen taitoni) ole este.

Ainiin, ja gradukin on edennyt esitarkastukseen saakka! Rehellisesti sanottuna aikatauluni on ollut todella kevyt, järjestin itselleni tahallani paljon vapaa-aikaa (=aikaa toipua keväästä), mutta tätä kirjoittaessa oli kiva huomata, että onhan sitä huomaamatta tutkintokin edistynyt hyvää tahtia.

wp-image-1319565276

Syyskuussa jouduin pahimpaan flunssakierteeseen miesmuistiin, minkä vuoksi jooga ja laulaminen olivat pitkään pannassa. Harmitti sinänsä olla kuukauden ajan tekemättä näitä kahta, mutta surressani menetystä ystäväni viisaana totesi, että “ainakin olet löytänyt elämääsi tärkeitä asioita, joita kaivata, kun et pääse tekemään niitä”. Totta.

Onneksi kärsimys oli lopulta ohi, kuten sillä on tapana, ja pari viikkoa sitten oltiinkin jo lavalla asti laulamassa. Käytiin kaverin kanssa esittämässä pari biisiä open mic -illassa, ja puolentoista viikon päästä on tarkoitus mennä uudestaan. Ja mitä joogaan tulee, siellä on riennetty entistäkin innokkaammin. Myönnän jopa änkeneeni väkisin tunnille, joka oli jo täynnä. Ja saaneeni varauskiellon.

wp-image-1424920318

Yksi lukukausi on hirmuisen lyhyt aika. Kotiinpaluu tuntuu tulevan juuri sillä hetkellä, kun on tehnyt tästä paikasta kodin itselleen. Toivon osaavani nauttia paluusta, mutta tiedän, että sydän tulee olemaan enemmän tai vähemmän särkynyt. Lähinnä siksi, että ystävyyssuhteet ovat ehtineet syventyä sellaiselle tasolle, että niistä tahtoisi pitää kiinni. Onneksi osa ystävistä jää tänne vielä kevätlukukaudeksi, joten pääsen helposti heitä näkemään ainakin kevään ajan.

Toisaalta, olen saanut myös vieraita Suomesta tänne ja ne ovat olleet hyviä muistutuksia siitä, että siellä on myös paljonpaljon sellaista, mitä odottaa. Nyt kuitenkin nautin vielä loppupuoliskosta ja unohdan kotiinpaluupäivämäärät siksi aikaa! Olen melko varma, että loppuaika tulee olemaan vielä tuplasti antoisampi kuin kaikki tähän asti.

Ihanaa lokakuun loppua ja marraskuun alkua, täällä se on ainakin näyttänyt erityisen kauniilta.

❤ Inkeri

#AIDOTKASVOT

Viime aikoina on pohdituttanut selfiet. Ja niiden myötä kadonnut autenttisuus kasvokuvista. Tai oikeastaan koko sosiaalisen median vääristämä kuva siitä, miltä näytämme. Kun otamme kameran omaan käteen, on helppo etsiä kuvakulma, josta kasvot näyttävät kapeammilta, silmät suuremmilta ja hiukset tuuheammilta. On helppo valita potrettiin kontrolloitu ilme, jota emme koskaan tosielämässä pidä kasvoillamme. Helppo kääntää kameralle se puoli kasvoista, joka näyttää omaan silmäämme paremmalta ja piilottaa se puoli, jossa luomi on väärässä paikassa tai arpi muistona siitä epäonnisesta koulumatkasta, kun kaatusimme pyörällä naama edellä asfalttiin. Kun joku toinen sitten räpsäisee kuvan yllättävällä hetkellä, järkytymme näkemästämme materiaalista – tältäkö minä näytän oikeasti muiden silmissä?

some1
© John Jönsson

Näin kävi myös minulle hiljattain. Kuvaamisesta innostunut ystäväni ilmoitti haluavansa ottaa minusta kasvokuvia. Innoissani otin mallin pestin vastaan. Otin heti alkuun käyttööni tutut, varmat kamerailmeeni, mutta ystäväni ohjasi minut pian olemaan luonnollisemmin. Niin oudolta kuin se tuntuikin, pyrin rentoutumaan, juttelemaan ja nauramaan, ikään kuin kameraa ei olisikaan minun ja ystäväni välissä. Parhaani mukaan noudatin saamaani neuvoa olla vääntämättä naamaani epäluonnollisiin asentoihin vain kameran tähden.

Some kaipaisi kipeästi enemmän aitoja ihmiskasvoja.

Olin tyytyväinen kuvaussessioomme, kunnes muutaman päivän päästä näin odottamattomat lopputulokset: sateen sotkema tukka, keskeneräiset ilmeet, väärät kuvakulmat, huivi miten sattuu, täysin eri naama kuin kaunistelluissa selfieissäni. Kaiken kauhun päälle ystäväni kertoi, että siltä minä  kyllä elävässä elämässä näytän. Ja kaikki kuvat, joissa yritin näyttää joltain muulta, menivät suoraan roskakoriin.

some3
© John Jönsson

Mitä enemmän kiillotamme todellisuutta ja taktikoimme saadaksemme itsestämme sen täydellisen otoksen muiden ihailtavaksi, sitä kauemmas ajaudumme sen hyväksymisestä, mitä todella olemme. Jokainen piirre, hassu ilme, jokainen kampauksesta karannut hiuskiehkura ja persoonallinen kasvonjuonne on osa sitä upeaa kokonaisuutta, sitä supertyyppiä, joka ansaitsisi ylpeänä näyttää kameralle kaikki nämä luonnolliset puolensa. Mitä järkeä näytellä kameralle jotain henkilöä, jota ei tosimaailmassa ole olemassakaan?

Aluksi olin varma, että on parempi kadottaa nämä kuvat bittiavaruuteen, mutta mitä enemmän niitä varovasti tarkastelin, sitä enemmän aloin yllättäen pitää niistä. Ymmärsin, että tuolta minä arjessa varmaankin näytän.  Hiukset syyskelien stailaamana, huivi kaulassa vähän sinnepäin. Ymmärsin, että saatan olla ainoa, joka ei minua näistä kasvokulmista ole vielä nähnyt, joten miksipä kuviakaan piilottelemaan. Sitä paitsi some kaipaisi kipeästi enemmän aitoja ihmiskasvoja. Enemmän sitä upeaa elämän näköistä maailmaa, jossa kaikki ei ole niin kuin suunniteltiin.

some4
© John Jönsson

En väitä, etteikö esteettisesti tarkkaan suunnitellut kuvat olisi kauniita ja etteikö niistä saisi nauttia, rakastan itsekin taiteellisia potretteja. Niitä ihannoidessa ei saisi kuitenkaan unohtaa taiteen ja todellisuuden rajaa. Taide miellyttää silmää harkituilla elementeillään, mutta todellisuus taas on aitoudessaan aivan erityisen viehättävää.

Voi tuntua hassulta ulkopuoliselle, mutta itselleni nämä kuvat olivat jonkinlainen käännekohta. Siksi haluankin haastaa jokaisen 1) kutsumaan kaverin autenttiseen kuvaussessioon tai ottamaan itsestään rehellisen selfien 2) toteamaan,  että “wau, tältä minä näytän” 3) halutessaan julkaisemaan kuvan sosiaalisessa mediassa hashtagillä #aidotkasvot. Lupaan, että se tulee olemaan kaunein omakuvanne.

❤ Inkeri