SUUNNITELMIEN MUUTOKSIA JA KOTOISIA FIILIKSIÄ

Mitä Uppsalaan kuuluu tällä hetkellä?

kirkkooo.jpg

Vielä pari viikkoa sitten tuntui, että olen täällä pitkällä lomareissulla, mutta nyt meininki on ollut jo astetta arkisempaa ja asettuneempaa. Opiskelusuunnitelmat muuttuivat ennen kuin kurssit pääsivät edes kunnolla alkuunsa. Tarkoituksenani oli sivistää itseäni afasiasta, änkytyksestä ja kaulasyövästä ruotsinkielisellä logopedian laitoksella, mutta ensimmäisen luennon jälkeen tuli vahva fiilis, että tässä on liian iso pala haukattavaksi lyhyessä ajassa. Kurssit olivat intensiivisiä ja olisivat vaatineet lähes kaiken aikani viikosta ja näin jo itseni räpiköimässä neljä seuraavaa kuukautta ruotsinkielisten kurssikirjojen suossa unohtaen kaiken muun elämän sisällön. Vaihtoehtoja punnitessani alitajuntani viimein puuttui peliin ja herätti minut painajaiseen, jossa minulle tuotiin kirurgiselle osastolle hengen hädässä riutuva potilas pelastettavaksi. Viimeistään tässä kohtaa tajusin, että nyt taitaa olla vaatimukset liian korkealla myös valve-elämässä ja aika luopua jostain.

Kurssit siis veks ja uusi suunnitelma kehiin. Nyt opiskelujen tiimoilta viimeistelen gradua, harjoittelen puheiden pitämistä englanniksi ja kirjoitan raporttia laulajien äänihäiriöistä. Helpotus. Suunnitelma tuntuu paljon realistisemmalta ja aikaa jää muuhunkin kuin opiskeluun. Se aika on kulunut pääasiassa joogatunneilla, laulutreeneissä (ensimmäinen laulukeikka buukattu lokakuulle, jippii!), syksyistä luontoa ihaillessa ja kavereita tavatessa. (Viime viikkoina kaikkea tätä vähän laiskemmin, koska täällä on vallalla joku superpöpö, joka pitää kaikki tuttavani itseni mukaan lukien kipeänä ja sängyn pohjalla joka toinen päivä.)

wp-image--1333835125.

Viime viikolla osallistuin ensimmäiseen gasque-juhlaan, joka oli järjestetty kansainvälisille opiskelijoille. Homma muistutti vahvasti suomalaisten sitsien ja vuosijuhlien välimuotoa ja tutut Helan gårit sun muut löytyi laulukirjasta, joten juhla herätti lähinnä kotoisia fiiliksiä. Olen ollut todella tyytyväinen paikallisten opiskelijajärjestöjen aktiiviseen toimintaan, joiden ansiosta opiskelijakulttuuriin on päässyt nopeasti sisälle (ja josta Suomessakin voitaisiin ottaa mallia – enemmän harrastustoimintaa ja kulttuuritapahtumia juhlimisen ohelle!). Oman järjestöni valitsin sen musiikki- ja taidepainotteisten aktiviteettien vuoksi ja live-musisointi-illat sekä  yleinen rento, boheemi meininki ovat kyllä löytäneet tiensä suoraan tämän taiteilijasielun sydämeen. 

Aika ajoin on vilahdellut jo mielessä, että alkaako olo olla liiankin kotoisa ja miten tuskallista vaihdon päättyminen tulee olemaan. Olen löytänyt ympärilleni ihanat inspiroivat tyypit, joiden kanssa on helppo olla, olen löytänyt omat harrastukseni, lempparilounaspaikat ja parhaat lenkkipolut. Keskustaan kuljen usein samaa reittiä, jonka varrella on omaan silmääni kauneimmat maisemat ja kotipihaan porhaltaessani asetan pyöräni nojaamaan aina samaan tuttuun porraskaiteeseen. Jotenkin sitä koko ajan enemmän kotiutuessaan tuntee haikeutta, koska onhan tämä ihan silmänräpäyksessä vierähtävä ajanjakso. Ja silti jotenkin niin merkittävä ajanjakso. 

lamppu1

No mutta vetistelyltäni kerrottakoon vielä edellisiin vaihtokuulumisiin viitaten, että nyt on aivot menneet totaaliseen tilttiin kahden vieraan kielen kanssa vääntämisestä, joten viime aikoina kommunikointi on pääasiassa hoitunut englanniksi. Pari päivää sitten kämppikseni avasi keittiössä keskustelun kysymällä “Hur mår du?” ja kysymys tuntui yhtäkkiä niin vieraalta että se olisi yhtä hyvin voinut olla mandariinikiinaksi esitetty ja ymmärtämiseni olisi ollut tasan yhtä sujuvaa. Totesin, että kielitaitoni on kokenut dramaattisen lamaannuksen ja olen tipahtanut johonkin syvälle alkeistason alapuolelle. Parempi siis keskittyä hetkeksi yhteen vieraaseen kieleen ja palata harjaannuttamaan ruotsia sitten, kun pää on taas valmis ottamaan informaatiota vastaan useammalla kielellä. 

Kuulemisiin taas, nautitaan syksyisistä väreistä ja valosta vielä, kun niitä hetken aikaa riittää!

🍁 Inkeri

Ps. Löydät minut nyt myös Pinterestistä! Linkki some-valikossa sivun alareunassa.

 

 

MIKSI VALITSISIMME VÄHEMMÄN?

Tulen koko ajan tietoisemmaksi siitä, miten paljon elämme sääntöjen ja normien määritteleminä sen sijaan, ette määrittelisimme itse, mitä olemme. Jatkuvasti huomaan ympärilläni, miten vahvasti valintoja ohjaavat järkevyyssyyt (joista puhuin aiemmin täällä) tai ulkopuolinen paine ja miten helposti oma tunteemme valintoja kohtaan sivuutetaan. Päättäessämme, mitä asioita otamme elämäämme ja mitä jätämme kokeilematta, on usein kaksi vaihtoehtoa tiskillä: se, mitä meidän odotetaan/on opetettu/toivotaan/vaaditaan tekevän ja se, mitä todella haluamme tehdä.

On usein helpompaa valita ensimmäinen. Vaikka se ei tuntuisi ajatuksena niin hyvältä, niin ainakin se on riskitöntä ja hyväksyttävää muiden silmissä. Emme ota silloin vastuuta omasta elämästämme, omasta onnestamme, vaan teemme niin kuin muutkin tekevät. Elämä on silloin ihan ok, mutta ei varsinaisesti toiveiden täyttymys. Lykkäämme unelmiamme tai unohdamme ne, koska on hyväksyttävämpää pitää itsensä kiireisenä kelpotyössä tai opiskeluissa, olla hyödyllinen muille kuin heittäytyä tyhjän päälle kuuntelemaan, miten oikeasti voin ja mikä minulle olisi parhaaksi. Pidämme itsekkyyttä paheena, vaikka oikeasti meillä olisi paljon enemmän annettavaa maailmalle silloin, kun huolehtisimme ensin itsestämme. Pidämme fiksumpana sitä, joka elää elämäänsä noudattaen perusteellisesti harkittua suunnitelmaa, kuin sitä, joka tuulispäänä muuttaa elämänsä kulkua tunnepohjalta. Miksi?

wp-image--372223644.

Koska toisin toimiminen herättää ympärillä kateutta ja epätoivoa, “Miksen itse voi toimia noin? Miksi minun täytyy puurtaa, kun toinen nauttii elämästään?”. Itsensä kuuntelemisesta syyllistetään ja sitä kyseenalaistetaan, koska se tarkoittaa usein pysähtymistä yhteiskunnan pikajunan kyydissä kiitämisen sijaan. Negatiiviset reaktiot ovat kuitenkin merkki siitä, ettei toisin valitsemisen takana olevaa arvoa osata nähdä (=kun laittaa itsensä etusijalle, laittaa myös muut etusijalle) tai se on jotain, mitä itsekin haluaisi, muttei uskalla tehdä. Tai siitä, että olemme oppineet luokittelemaan toiset valinnat paremmiksi tai huonommiksi kuin toiset. Kun unohdamme keinotekoiset määritelmät siitä, mitä kenenkin tässä maailmassa olisi oltava, katoaa samalla myös määritelmä “hyvästä tai huonosta” valinnasta. Mikä tahansa valinta on yhtä hyvä, silloin kun se on tehty aidosta halusta.

Vaatii siis paljon rohkeutta hypätä pikajunan kyydistä ja alkaa kulkea omin jaloin. Samalla se avaa kuitenkin aivan uuden perspektiivin – minähän voin mennä minne haluan ja jokainen suunta on avoin (eikä sääntöjä ole!). Olen itse ollut junamatkustaja lähes koko elämäni. Luulen, että matka alkoi jossain päiväkodin ja koulun aloittamisen tienoilla, kun korviin alettiin systemaattisesti tuputtaa elämän realititeetteja ja “lapselliset” unelmat siitä, millaista elämä voisi olla, alkoivat jäädä taka-alalle. Vuosien varrella keräsin rinkkani täyteen uskomuksia siitä, mitä minun kuuluisi olla ja mitä en missään nimessä voi olla. Niiden syvään juurtuneiden uskomusten kanssa sitten olen tehnyt matkaa ihmetellen, miten tarvon sata lasissa koko ajan, mutta silti tuntuu, etten liiku mihinkään.

wp-image--1095504890.

Vasta hiljattain olen ymmärtänyt, että olen milloin tahansa vapaa ottamaan jalat alleni ja tarttumaan maailman loputtomiin mahdollisuuksiin sen sijaan, että olisin ulkoa asetettujen odotusten rajoittama. Saan olla sitä, mitä haluan, heittää rinkkani ojanpientareelle ja hyppiä kevyin askelin aina siihen suuntaan, mikä tuntuu innostavimmalta ja omimmalta. En tarvitse pitkälle laadittua käsikirjoitusta elämälleni, vaan voin joka hetki valita parhaalta tuntuvan vaihtoehdon ja elää sillä tavalla koko ajan itselleni parasta elämää. Ja olen ainoa ihminen, joka tietää, mitä se omalla kohdallani on.

Elämä on paljon antoisampaa, kun sitä ei kutista mihinkään raameihin. Universumi ja sen loputtomat mahdollisuudet ovat täällä sitä varten, että tarttuisimme niihin, jotka saa meidän elinvoimamme maksimiin. Ja tartumme niihin helpommin silloin, kun emme ole ennalta päättäneet, miten elämämme täytyisi mennä. Universumi myös ohjaa meitä ja antaa selviä merkkejä oikeasta suunnasta, kun luotamme ja annamme itsellemme luvan kuunnella sitä. Kenenkään ei ole tarkoitettu elää ihan ok elämää, vaan täyttä unelmaelämää. Miksi siis valitsisimme vähemmän?

❤ Inkeri